maanantai 25. syyskuuta 2017

Linnunsitoja: Helena Waris

Linnunsitoja: Helena Waris. Otava 2017.

Päällys: Sami Saramäki

"Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Vapaus on hauraiden linnunsiipien varassa.

"Näihin lintuihin sidotuissa viesteissä me olemme Koneitten saavuttamattomissa. Se tekee meistäkin vapaita."

Helikopteri vie Zemin keskelle merta, majakkasaarelle, jonne Valtion, Kuilujen ja Koneiden valvovat silmät eivät yllä. Saari on vastarintaliikkeen tukikohta, eikä kenenkään ole pakko kertoa, miksi on siellä tai mistä on tullut. Majakan huipulla on kyyhkyslakka. Kyyhkyt kuljettavat viestejä meren yli, ne ovat ainoa viestintäkeino, jota Kone ei hallinnoi. Vain lintujen avulla vastarintaliike pysyy elossa." (Otava)

Oma arvio:

Olen viime aikoina lukenut melkoisia järkeleitä, joten olipas ihanan vapauttavaa lukea välillä hiukan ohuempi kirja. Linnunsitoja on tiukkaan sataanseitsemäänkymmeneen sivuun nipistetty nuorten aikuisten scifikirja, johon varmasti vähemmän lukeva nuori uskaltaa herkemmin tarttua kuin tavallisen pituiseen, 300 - 400-sivuiseen kirjaan.

Kolme sääntöä aluksi. Kunnioitetaan niitä, niin meidän on helpompi tulla toimeen. Ensimmäisenä: Kenenkään ei ole pakko kertoa miksi on täällä, ja mistä on tullut. Kysyä saa, mutta vastata ei tarvitse muille kuin Sazille. Me kaikki olemme täällä hyvästä syystä. Se riittäköön tiedoksi. (s.27)

Kirjan tarina alkaa melkoisen epämääräisellä, sadistisella asetelmalla,  kun kirjan päähenkilö Zemi kärvistelee alastomana ja sidottuna Ada-nimisen naisen julmahkossa käsittelyssä. Olin hiukan hämmentynyt, mutta samaisiin tunnelmiin kirjassa ei kuitenkaan enää palata muuten kuin silloin, kun Zemi kertoo menneisyydestään Adan kylpylän leivissä. Kirjan alussa seurataan lähinnä Zemin ja Thomin pakoa Koneen vaikutuspiiristä myrskyjen koettelemalle majakkasaarelle, jossa on muitakin Konetta vastaan kapinoivia. Tämän jälkeen juoni kietoutuu Zemin sopeutumisen, majakkalaisiin tutustumisen ja erilaisten tehtävien ympärille. Taustalla häilyy kapinan suunnittelu, mutta myös pelko siitä, ettei se onnistukaan ja Kone saa vihiä kapinaliikkeestä.

Kuva: Pixabay
Mikä on tuo mystinen Kone? Sitä ei oikeastaan missään vaiheessa kovin syvällisesti avata, mutta asiayhteyksistä siitä saa pian jonkinlaista käsitystä. Kone on käsittääkseni eräänlainen tekoäly, tietojärjestelmä, joka hallitsee, kontrolloi ja tarkkailee ihmisiä. Se ohjaa ihmiset tasa-arvoisiksi ja pystyy kehittymään, kuten oppii valehtelemaan. Koneita on useita, ja kapinalliset haluavat sulkea koneet ja palata takaisin ihmisten hallitsemaan yhteiskuntaan. Kirjassa on siis myös dystopisia aineksia, ja siinä muun muassa mainitaan, että aiemmassa maailmassa jokaisella oli omat Koneet, eli älypuhelimet, joten tuokin seikka viittaa kirjan sijoittuvan jonnekin kauas kuvitteelliseen tulevaisuuteen.

Iltapäivällä sylissäni on lintu. Kaunis harmaa kyyhkynen, jonka rinnassa on mustia pilkkuja. Thom esittelee sen kolmenollaysinä, mutta päätän antaa sille nimen, vaikka vain salaisen.
Sinä olet Pilkkurinta. (s.57)

Koska kännyköitä ei ole, kapinalliset käyttävät kyyhkysiä viestimiseen. Majakkasaarella yksi tärkeimmistä tehtävistä onkin kyyhkysistä ja niiden mukana tulevista viesteistä huolehtiminen. Zemin matkakumppani Thom hallitsee kyyhkyset, ja yllätyksekseen Zemikin alkaa pitää linnuista, Hän jopa salaa nimeää niitä, vaikka ne on pelkästään numeroitu. Hän alkaa myös pitää Thomista, jota on aiemmin nimittänyt tylsäksi. Tylsyys muuttuu tuttuudeksi ja turvallisuudeksi.

Thom katsoo sormieni liikettä. Kerron hänelle totuuden, jos hän kysyy miten minusta on tullut sitoja. Mutta ei hän kysy. Hän vain seuraa työtäni vaiti, ojentaa säikeen kun edellinen on kiinni ja antaa hiljaisuuden puhua välillämme. (s. 123)

Kirjassa vilisee mielenkiintoisia hahmoja, kuten Zemiä aluksi dissaava Ines, hänen veljensä Saz, majakkasaaren johtohahmo, ja Zemiä ahdisteleva Ola, joka kuitenkin ottaa opikseen ja katuu tekoaan. Henkilöhahmot jäävät kuitenkin kehityksessään puolitiehen, ymmärrettävää kyllä. Zemin mystinen isoveli Jesber on mukana taustalla koko tarinan, vaikka hän esiintyy kirjassa varsinaisesti vain  alussa lähettäsessään siskonsa Thomin kanssa matkaan. Hän lupaa tulla perässä löydettyään kadoksissa olevan tyttöystävänsä Jaden, ja Zemi odottaa veljeään saapuvaksi joka päivä.

Zemin ikää ei missään vaiheessa suoraan mainita, mutta hän kuitenkin mainitsee saavuttaneensa jo täysi-ikäisyyden, joten veikkaisin hänen olevan jo parikymppinen - ellei sitten kirjan maailmassa täysi-ikä tule täyteen jo aiemmin. Hän puhuu myös Thomista miehenä, ei poikana, joten päähenkilöiden iänkin puolesta uskon tämän kirjan olevan suunnattu enemmän nuorille aikuisille kuin varhaisteineille.

 Yllätyin, miten hienon tarinan ja toimivan juonenkaaren Waris on saanut mahdutettua näin ohueen kirjaan. Koska turhille täytesivuille ei ole tilaa, kirjaa on mukava lukea ja mielenkiinto säilyy koko kirjan ajan. Surettaa silti, ettei henkilöihin pääse syventymään sen paremmin, ja loppu tulee ihan liian nopeaa. Joskus kuitenkin napakka scifipläjäyskin on paikallaan, eikä kaikista tarinoista tarvitse tehdä trilogioita. Lukemisen jälkeen jäi jäljelle silti hienoinen harmistus ja nälkä tietää asioista lisää, kuten Koneen hallitsemasta yhteiskunnasta ja henkilöhahmoista. Kirjan tarkkaan rakennettu, vaikkakin epämääräinen maailma jäi kuitenkin pitkäksi aikaa mieleeni.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko Saari)
Oksan hyllyltä
Evarian kirjahylly
Eniten minua kiinnostaa tie

perjantai 22. syyskuuta 2017

The Girl Who Fell: S. M. Parker

The Girl Who Fell: S. M. Parker. Simon Pulse 2016. Ei suomennettu.

 Kannen suunnittelu: Regina Flath

"His obsession.
Her fall.

Zephyr Doyle is focused. Focused on leading her team to the field hockey state championship and leaving her small town for her dream school, Boston College.

But love has a way of changing things.

Enter the new boy in school: the hockey team’s starting goaltender, Alec. He’s cute, charming, and most important, Alec doesn’t judge Zephyr. He understands her fears and insecurities—he even shares them. Soon, their relationship becomes something bigger than Zephyr, something she can’t control, something she doesn’t want to control.

Zephyr swears it must be love. Because love is powerful, and overwhelming, and…terrifying?

But love shouldn’t make you abandon your dreams, or push your friends away. And love shouldn’t make you feel guilty—or worse, ashamed.

So when Zephyr finally begins to see Alec for who he really is, she knows it’s time to take back control of her life.

If she waits any longer, it may be too late. "(Simon Pulse)

Oma arvio:

Minä en lukenut kirjan takakansitekstistä kuin alun, joten ajattelin alkuun tämän kertovan vain lähinnä hyvin intensiivisestä rakkaudesta. Yllätyksekseni intohimoa ja pakahduttavaa rakastumisen tunnetta tihkuva kirja alkoi loppua kohti muuttua raastavaksi psykologiseksi jännitykseksi, ja sydämeni meinasi hyppiä toiseksi viimeisessä luvussa ihan turhan nopeaa, niin karmeaksi tapahtumat kääntyivät. Huh.

The Girl Who Fell alkaa napakalla prologilla, joka on otsikoitu The End. Tämä ennakoitu luku antaa vihiä, että kirjan juoni tiivistyy loppua kohti hyvin hyytäviin tunnelmiin. Siksipä minulla kyllä oli lukiessa aavistus takaraivossa, ettei tämä kirja ole ihan pelkkää rakkautta. 

Kirjan päähenkilö on viimeistä lukiovuottaan opiskeleva Zephyr Doyle, maahockeyjoukkueen johtaja, jolla on kaksi ihanaa ystävää: Lizzie ja jääkiekkoilija Gregg. Zephyrillä on ihana juristiäiti, mutta hänen perheeseensä liittyy iso kipupiste, joka vallitsee koko kirjan ajan: hänen isänsä on lähtenyt pois pari vuotta sitten, jättäen vain kirjelapun pöydälle. Zephyr tuntee monenlaisia tunteita tähän liittyen, vaihdellen syyllisyydestä vihaan, itseinhosta raivoon, surusta toivottomuuteen. Eräänä päivänä Zephyrin äidillä on ilmoitusasiaa, kun hän kertoo isän palanneen kaupunkiin ja tavanneensa tätä muutaman kerran. Zephyr on raivoissaan, eikä tiedä miten sulatella tätä asiaa.

I never imagined I'd be this girl. (s.131)

Kun Gregg esittelee koulun uuden oppilaan, jääkiekkomaalivahti Alecin, Zephyrin sydän heittää volttia - vaikka hän on juuri vannonut Lizzielle, ettei aio olla se tyttö, joka lankeaa poikaan seniorivuotenaan. Se aiheuttaisi vain monimutkaisuutta juuri, kun pitäisi valmistautua collegevuoteen Bostonissa, josta Zephyr odottelee kuumeisesti hyväksymiskirjettä. Alec tuntuu kuitenkin yhtäkkiä niin vetovoimaiselta, tutulta, houkuttelevalta, vaikka Zephyr yrittää vastustella. Asiaa hämmentää myös Greggin humalainen suudelma bileissä, joka yhtäkkiä hiertää lapsuudesta asti ystävinä pysyneen parin välejä. Zephyr ei osaa ajatella Greggiä kuin veljenään, kun taas Gregg tuntee kovasti vetovoimaa lapsuudenystäväänsä kohtaan. Tilanne tulehtuu hetkellisesti, kun Gregg näkee Zephyrin suutelevan Alecia jääkiekkokaukalolla. 

"---I'm sorry that kissing you is something I've been thinking about since we were twelve years old and we found that rope swing by the quarry." (s. 71)

Alecin ja Zephyrin salamarakkaus alkaa hiukan samaan tyyliin kuin Bellan ja Edwardin suhde Twilight-sarjan alussa, mutta sillä erotuksella, että huomaan Alecissa heti sellaisia piirteitä, joita kavahdan. Hän haluaa olla Zephyrin kanssa koko ajan - tarkoitan siis KOKO AJAN. Vaikka he ovat vasta eronneet, pian Alec on tekstailemassa Zephyrille, missä tämä on ja kenen kanssa. Hän vaatii kaiken ajan itselleen. Zephyr jättää tärkeitä tilaisuuksia väliin, kun Alec mankuu tämän viettävän ajan mielellään hänen kanssaan. Hän perustelee sen sillä, että ei vain voi olla ilman tätä. Itsetunnon kohautusta kaipaava Zephyr on tietenkin imarreltu siitä, että toinen tahtoo häntä noin paljon, mutta minä ärsyynnyn heti alussa Alecin marinasta ja tuntuu, etten pysy ärsytyksessäni nahoissani. 

"I want u all 2 myself this weekend."(s.153)

Aika pian Alec alkaa käyttää Zephyriin ilmiselviä manipuloinnin keinoja: "Etkö sinä rakastakaan minua?" "Minua surettaa, kun sinä et selvästikään tunne yhtä vahvasti kuin minä?" "Onko se tilaisuus sinulle tärkeämpi kuin minä?" Ärsytykseni kasvaa, kun Zephyr ei näytä tajuavan, ettei tuollainen ole normaalia. Pian Zephyrin haave Bostonin yliopistosta tulee puheeksi, ja Alec alkaa vihjailla, ettei etäsuhde tulisi kysymykseenkään, sillä hän on menossa Michiganiin. Alec on myös todella mustasukkainen Greggistä, etenkin kun kuulee suudelmasta, ja alkaa vaatia, ettei Zephyr saa enää tavata tätä. Zephyr on ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä hän kaipaa rakkaiden ystäviensä seuraa, ja haluaisi pitää unelmistaan kiinni, mutta Alecin manipulointi alkaa horjuttaa hänen itseluottamustaan. Miten hän voisi olla täydellinen tyttöystävä? Eikö hänen pitäisi asettaa Alec aina etusijalle? 

Kuva: Pixabay

Kirjaa oli piinallisen ärsyttävä lukea, kun halusin niin kovasti auttaa Zephyriä. Jos hän olisi ärsyttävä henkilöhahmo, en ottaisi tätä näin tunteella, mutta kun hän on minusta mukava, fiksu ja miellyttävä tyttö, jonka sydän on vain särkynyt isän hylätessä hänet ja äitinsä. Siksipä ilahdun siitä, että Zephyr alkaa pikkuhiljaa hyväksyä ajatuksen siitä, että antaisi isälleen edes pienen mahdollisuuden. Hänellä on satoja kysymyksiä esitettävänä isälleen, mutta tärkein niistä on tämä: "Miksi sinä teit sen? Miksi jätit meidät?" 'Miksi'-kysymyksiin on kuitenkin harvoin kunnollista vastausta.

"I would never hurt you."
"But don't you see that's the problem? I'm scared you can hurt me without even knowing it"
Sickness swirls my middle. (s. 120)

Alec osaa olla ihastuttava ja romanttinen, minkä takia Zephyrin on tietenkin hankala uskoa tästä mitään negatiivista. Jotain hämärää liittyy myös siihen, miksi Alec joutui vaihtamaan koulua niin nopeaa. Hänen omien sanojensa mukaan hän pelasti kämppäkaverinsa valehtelemalla, että huoneessa ollut tyttö oli hänen kanssaan. Hän osaa selittää asiat aina parhain päin ja omaksi edukseen, ja saa toisen tuntemaan syyllisyyttä.  

I wanted Alec so much, the rest didn't matter.
And it is this realization that collapses me against the wall, sinks me into a blurred heap because I can't separate what is real and what is Alec and what is me. (s. 288)

S.M. Parker kirjoittaa kirjan lopussa haastatelleensa kirjaa varten lukuisia teini-ikäisiä, jotka ovat joutuneet kontrolloinnin ja väkivallan kohteeksi parisuhteessaan. Hän haluaisi lukijoiden saavan voimaa Zephyrin tarinasta ja hankkimaan apua, jos on itse vastaavanlaisessa parisuhteessa. Kirjan tarinaan toiveikkuutta tuovat Zephyrin tukijoukot: tarkkasilmäinen ja järkkymätön Lizzie, turvallinen ja uskollinen Gregg, ymmärtäväinen äiti ja isä. Zephyr myös käy usein juoksemassa pois sekavat ajatuksensa.  

Parker on kirjoittanut todella upean ja ajatuksia herättävän esikoisromaanin tärkeästä aiheesta. Pidän siitä trendistä, että nykyään nuorille aikuisille tarjotaan kirjoja hyvin hankalistakin teemoista, kuten mielenterveyden ongelmista, itsemurhasta ja hankalista parisuhteista.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.


Samantyylistä luettavaa:

Ester & Isak: Jessica Schiefauer

torstai 21. syyskuuta 2017

Huimaa-sarja: Vuokko Hurme

Kiepaus: Vuokko Hurme. Kuvat Susanna Iivanainen. S&S 2017. Lastenkertomus, 249 sivua.


"Lenna Anderssen eli elämänsä kahdeksan ensimmäistä vuotta kaupungissa, jonka nimi oli Kardum, maailmassa, joka oli kääntynyt nurin päin. Siellä missä ennen oli taivas, oli nyt maa, ja missä piti olla maata jalkojen alla, olikin vain huikaiseva pudotus tyhjyyteen. Tapahtuma, jota kutsuttiin Kiepaukseksi, oli mullistanut kaiken. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet pärjäämään ylösalaisessa maailmassaan, ja Lennan perheen elämä Kardumissa on oikeastaan juuri sopivan jännittävää ja mukavaa kunnes puhdas vesi alkaa loppua. Miten Lennan ja hänen perheensä, äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan, käy? Uskaltavatko he lähteä etsimään tulevaisuuttaan toisesta maailmasta, joka ehkä on jossain heidän allaan, taivaalla?" (S&S)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kiepaus kiehtoi minua ideallaan jo ennen kuin ehdin tarttua siihen, sillä olen aina ollut innoissani väärinpäin kiepsahtaneen maailman ajatuksesta. Se on jotain, mikä on meillä varmasti käynyt mielessä jo lapsena: miksei maapallon toisella puolella asuvat roiku pää alaspäin, jos kerran maapallo on pyöreä.

Kiepaus on tarina postapokalyptisesta maailmasta. Kirjan minäkertoja, Lenna, kertoo heti kirjan alussa Kiepauksesta eli suuresta kamalasta tapahtumasta, joka kiepsautti kaiken ylösalaisin. Hänellä on asiasta tosin vain toisen käden tietoa, äitinsä ja isänsä kertomaa. Lennalle nurinpäin roikkuva kaupunki, Kardum, on aivan normaali kaupunki, sillä hän on syntynyt siellä. Hän harjoittelee talojen välillä kulkevilla vaijereilla kulkemista, syö kokeneesti kärpäsentoukkakakkuja, osaa säännöstellä vettä, varoo avonaisia ikkunoita, ettei putoaisi alhaalla avautuvalle taivaalle. 

Kuva: Susanna Iivanainen


Nautin eniten huolella ajatelluista yksityiskohdista, jotka tekevät riippuvassa kaupungissa elämisestä mahdollista. Aikuiset rakentavat uusia vaijeriratoja, hakevat vettä jäljellä olevista säiliöistä, yrittävät löytää vielä penkomattomia varastoja, tekevät kauppaa ruokatarvikkeista ja muista hyödykkeistä. Lennan perheen Newton-kana on heille kultaakin kalliimpi proteiininlähde, ja kärpäsentoukkien kasvatus toinen. Vaatteet käytetään loppuun asti, eikä vettä tuhlata niiden pesemiseen, vaan käyttökelvottomat vaatteet nakataan loputtomaan roskakuiluun - ikkunasta ulos, alas taivaalle.

Lennan perhe pitää ihanasti yhtä. Hänellä on pikkusisko Rousku sekä ihana ystävä Jaan, joka joutuu usein olemaan Lennan perheen luona yötä. (Hassua, mutta luulimme häntä kirjan puoliväliin saakka tytöksi, ja kun tekstistä kävi ilmi hänen sukupuolensa, olimme kumpikin hiukan ällikällä lyötyjä.) Silti Lennan perheessä ei kaikki ole aina satumaisen ihanaa, vaan perheen äiti reagoi välillä tuleviin huolenaiheisiin hyvin kiukkuisesti ja äreästi. Perheyhteisön lisäksi koko Kardumin kaupunki vetää yhtä köyttä. 

"Lenna, sinun pitää muistaa aina mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä." (s.165)

 Lenna joutuu kuitenkin kohtaamaan hyvin pelottavan tilanteen toisella vaijerireissullaan kaupalla, kun perheen tuttu ja luottokauppias Ondan on heitä vastassa vihaisena, veitsi ojossa. Tämä kohtaus vaikutti selvästi tyttäreeni niin, että hän meinasi menettää kiinnostuksensa koko kirjaan. Lisäksi tunnelmat muuttuvat loppua kohti melko synkiksi ja masentaviksi, niin että minuakin alkoi jo puuduttaa moinen. Synkkyys ja toivottomuus meinaa ottaa vallan tarinasta veden alkaessa loppua, Lennan äidin lähdettyä tutkimusmatkalle ja osan kaupungista alettua romahtaa. Lennan ajatuksista huokuu lapsen voimattomuus isojen asioiden äärellä, kun aikuiset päättävät asioista ilman lasten mielipidettä. Onneksi tunnelin päässä on valoa ja kirja päättyy hyvin toiveikkaasti.

Kuva: Susanna Iivanainen

Tyttäreni mielestä Kiepaus on hauska ja kiinnostava kirja, jossa olisi saanut olla kuitenkin enemmän kuvia. Mustavalkoisia kuvia hän luonnehtii hauskoiksi, tarkoiksi ja kiinnostaviksi. Hän piti kovasti Lennasta "koska se oli vaan niin kiva ja rohkea." Parasta kirjassa oli  "kun ne meni toiseen maailmaan joka oli taivaassa." Yllättävää ei ole se, että Ondan oli hänen mielestään ikävä henkilöhahmo. Kirjan kansikuva  ei saanut pisteitä tyttäreltäni, ja lisäksi kirja olisi saanut olla pidempi. Hän oli kovin pettynyt, kun Jaan paljastuikin pojaksi, ja ehdotti minulle, että ajattelisimme yhä hänen olevan tyttö.

Kirjan toiveikas ja muutoksellinen loppu oli tyttäreni mieleen. Hän suosittelee kirjaa yli yhdeksänvuotiaille lapsille. Hänen mielestään kirja kiinnostaa enemmän tyttöjä, koska päähenkilönä on tyttö. Hän aikoo ehdottomasti lukea kirjan vielä uudelleen, ja kyseli jo minulta, milloin tähän tulee jatkoa. Kirja jää kyllä kutkuttavan jännään kohtaan.

Kiepaus on huikean kiehtova tarina rohkeudesta ja selviytymisestä murenevassa kaupungissa. Sarjan jatko-osaa odotan innolla minäkin: Kaipaus ilmestyy vuonna 2018.

Tyttäreni arvosana 5
minun arvosanani 4+
Yhteisarvosanamme 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle! 



maanantai 18. syyskuuta 2017

Äänikirjojen lumoissa

Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti äänikirjoihin, siis ihan oikeisiin aikuisten äänikirjoihin. Röllit ja Pupu Tupunat on kyllä tullut lapsena kuunneltua, ja se eräs puhkikulunut satukasetti, se jossa oli Tittelintuure. Aikuisena en ole kuitenkaan halunnut kuunnella niitä, sillä olen iskostanut päähäni sen ajatuksen, että kirja pitää itse lukea ja prosessoida silmien kautta aivoihin. Äänikirjathan ovat mainioita esimerkiksi näkövammaisille, mutta jos on näkevät silmät, kirja pitää lukea itse. Kuunteleminen on laiskottelua. Piste. 

Tai enpä laitakaan pistettä, vaan kysymysmerkin. Eikö äänikirjan kuuntelussa aivot samanlailla prosessoi kirjan juonta, henkilöitä, tarinaa? Eikö äänikirjan kuuntelija samanlailla kuvittele mielessään kirjan tapahtumapaikat ja henkilöt kuin kirjaa itse lukiessa? Eikö äänikirjan kuuntelija voi samaistua henkilöihin ja kokea tunnekuohuja?

Kuva: Pixabay
Minun täytyi keksiä itselleni jokin houkutin, jolla saisin itseni ylös sohvalta ja lenkille. Minä olen aina inhonnut lenkkeilyä, joten yritin miettiä, miten saisin siitä houkuttelevampaa. Silloin keksin yhdistää siihen intohimoni, kirjat. Aloin selailla netistä erilaisia äänikirjavaihtoehtoja, ja otin ensimmäiseksi kokeiluun Bookbeat-sovelluksen, josta saa sekä e-kirjoja että äänikirjoja. Päätin, että kuuntelen sellaisian kirjoja, joita en välttämättä tulisi lukeneeksi - ja joista en halua välttämättä blogata ollenkaan. 

Ehdin  kuunnella Bookbeat-kokeilujaksoni aikana Minna Rytisalon esikoisromaanin Lempi (lukija Krista Putkonen-Örn) sekä Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin (lukija Eero Saarinen). Hämmästyin siitä, miten lähelle ja iholle kirja tulee. Muistan yhä monet lenkkipolun mutkat, missä kuulin jonkin merkittävän kohdan jostain kirjasta. Kuuntelin kirjaa myös autossa, kun matkasimme perheeni kanssa tyttäreni jalkapalloturnaukseen. Vaikka en aio blogata kovin laajasti näistä kuunteluistani, minun on pakko kirjoittaa muutama sananen niin kirjoista, lukijoista kuin kuunteluprosessistani.

Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016, kesto 5 h 44 min) alkaa viattomasti rakkaustarinalla, kun nuori mies muistelee lähes palvoen omaa rakastaan, Lempiä. Pikkuhiljaa tarina saa sellaisia sävyjä, että ihan hätkähdän ja yllätyn - eihän tämä olekaan mikään kliseinen sota-ajan romanssi, vaan jotain ihan muuta. Usean eri ihmisen näkökulmat tuovat mielenkiintoisuutta lisää tarinaan ja kirja onnistuu olemaan yhtäaikaa kaunis, traaginen ja kauhistuttava. Rytisalon kieli on kaunista ja Krista Putkonen-Örn lukijana miellyttää korvaani. Koin tarinan tulevan todella iholleni, luihin ja ytimiin.

Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin (Tammi 2015, kesto 9h 32 min) yllättää, sillä se ei ole ihan sellaista Kingiä, mihin olen tottunut. Nuoren pojan sydänsurut ja kasvun kesä Joyland-nimisessä huvipuistossa imaisee mukaansa. Toki taustalla on hyisevä mysteeri, joka on tapahtunut Joylandin Kauhujen talossa. Eero Saarinen on erittäin miellyttävä-ääninen lukija, häntä haluiaisin kernaasti kuunnella lisää. Tämän äänikirjan myötä löysin myös uuden tavan hyödyntää äänikirjan kuuntelua: siivotessa. Huomasin, ettei minulla ollut mitään tarvetta hutiloida siivouksessa, kun sain kuunnella samalla mukavaa tarinaa. Lisäksi huomasin, että voin kuunnella myös bussissa istuessani äänikirjaa, sillä lukeminen varsinkin aurinkoisella ilmalla bussissa on aiheuttanut minulle useasti migreenikohtauksen.

Seuraavaksi otin kokeiluun Storytel-palvelun, josta aloin kuunnella S.K. Tremaynen psykologista jännäriä nimeltä Tulilapsi (Otava 2017, kesto 13 h 55 min, lukija Leena Rapola.) Se oli sen verran pitkä, etten ehtinyt kahdessa viikossa muuta kuunnella. Tarinassa nuori nainen, Rachel, muuttaa tuoreen aviomiehensä, kaivossukuun kuuluvan Davidin hulppeaan kartanoon, jossa näkyy yhä miehen edesmenneen vaimonsa kädenjälki. Samalla Rachel yrittää tutustua Davidin äitiään surevaan Danny-poikaan, joka alkaa käyttäytyä omituisesti - kuin näkisi yhä äitinsä, joka kuoli kaksi vuotta sitten tapaturmaisessa onnettomuudessa. Kirjan tapahtumat tiivistyvät ja punoutuvat kauhistuttavaksi salaisuuksien purkautuvaksi vyyhdiksi, jolloin ei enää tiedä, kuka on menettänyt järkensä. Tätä kirjaa kuunnellessa huomasin hyödyntää myös ajan, jolloin teen käsitöitä. Jopas sujui virkkaaminen ja neulominen, kun samalla kuunteli kirjaa. Leena Rapola lukijana menettelee. Kuuntele tästä äänikirjan näyte.

Nyt minulla on kokeilussa Elisa kirja -palvelu, joka ei toimi kuukausimaksulla, vaan sieltä ostetaan jokainen luettava tai kuunneltava kirja erikseen. Sieltä sai kuitenkin ladata ilmaisen äänikirjan kokeeksi, ja valitsin dekkarin, Camilla Läckbergin Majakanvartijan (Gummerus 2013, kesto 14 h 568 min, lukija Outi Vuoriranta.)






Kun olen kuunnellut Majakanvartijan loppuun, ilmaiskierrokseni jatkuu, nimittäin aion myös hyödyntää Ylen äänikirja- ja kuunnelmatarjontaa. Lisäksi Elisa kirja tarjoaa joitakin äänikirjoja hintaan 0 €, mutta ei tietenkään kovin uusia romaaneja. Ikävä kyllä ekirjaston äänikirjoja ei ole saatavilla oman kirjastoni kortille. Jossain vaiheessa harkitsen, otanko jonkin kokeilemistani kolmesta maksullisista palveluista, Bookbeatin (16,90 € / kk), Storytelin (16, 99 € / kk) vai Elisa kirjan (0 - 44,50 € / äänikirja, uutuudet yleensä noin 14,90 - 17,90 €) käyttööni. Kaikki näistä ovat olleet helppoja käyttää mobiililaitteella, eikä muuta häiriötä ole ollut kuin yksi muutaman minuutin pomppaus taaksepäin Storytelin äänikirjaa kuunnellessa.

Haluaisin kuulla muiden äänikirjakokemuksista. Kuunteletko äänikirjoja? Jos kuuntelet, missä, milloin, miksi? Kuunteletko äänikirjoja cd-soittimesta, tietokoneelta, mobiililaitteelta, autossa? Mitä äänikirjasovellusta  noista kolmesta suosittelisit minulle? Tiedätkö mitään muuta sivustoa, jossa voisi kuunnella äänikirjoja ilmaiseksi?

lauantai 16. syyskuuta 2017

Vieraana Lukujonossa-blogissa

Lukujonossa-blogissa on minun haastatteluni, joten sinne siis, jos kiinnostaa lukea ajatuksiani. Kiitos Sanna mukavista kysymyksistä, niihin oli kiva vastailla. Vinkkaan muillekin bloggaajille, että Sannalle voi vihjaista, jos haluaa haastattelun itsestään ja blogistaan.

https://lukujonossa.fi/2017/09/vieraana-kirjabloggaaja-kirjapollon-huhuiluja/

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Päivitys Firebird-trilogiaan

Luin Claudia Grayn Firebird-trilogian toisen osan Ten Thousand Skies Above You. Klikkaa kansikuvaa ja lue, mitä mieltä olen.

https://adelheid79.blogspot.com/2016/02/firebird-trilogy-claudia-gray.html

torstai 7. syyskuuta 2017

Viha jonka kylvät: Angie Thomas

Viha jonka kylvät: Angie Thomas. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2017

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Hate U Give. Kansi: Päivi Puustinen; Shutterstock, Istock

"Millaista on olla musta nuori tämän päivän Amerikassa? Kirjasensaatio, ajankohtaisempi kuin koskaan.

16-vuotias Starr on köyhän slummin kasvatti, joka käy koulua paremmalla puolella kaupunkia. Ristiriita kahden maailman välillä kärjistyy, kun poliisi ampuu syyttä Starrin ystävän, joka kuolee Starrin syliin. Starr on ainoa silminnäkijä, ja hänen todistuksensa voi tuhota koko mustan yhteisön. Se voi myös maksaa hänen henkensä." (Otava)

The Hate U Give -soittolista (laatinut Angela Thomas):  https://open.spotify.com/user/1238483600/playlist/6D6TvklQ7q8oC26n3v8GZY

Oma arvio:

Sain tämän ennakkokappalekirjan lahjaksi Hel-YA-kirjallisuustapahtumasta, jossa kävin elokuussa. Aloitin lukemisen silloin heti, mutta ajattelin venyttää lukemisen niin, että voin kätevästi blogata tästä heti julkaisupäivänä, joka oli eilen. En ihan ehtinyt, mutta päivä se on tänäänkin.

Aloin ihan miettiä, kuinka monta YA-kirjaa olen lukenut, joissa olisi pääosassa tummaihoinen nuori nainen, joka asuu slummissa. En yhtään. Tämä kirja kiinnosti siis jo heti alussa hyvin totutusta erilaisen näkökulmansa vuoksi. Vai onko näkökulma sittenkään niin kovin erilainen?

Kuva: Pixabay
"Tupac sanoi että kaikki menee perseelleen, ku pikkuskideihin kylvetään vihaa, ja siksi sen bändin nimi Thug Life tulee sanoista 'The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody' ". (s. 21)

Tupac Shakur on nimi, joka vilahtelee läpi kirjassa tuon tuostakin. Itselle nimi on hyvinkin tuttu, sillä olen kuunnellut paljon rap-musiikkia nuorempana, kun harrastin street-tanssia. Tuttavallisemmin 2Pac muistetaan  musiikkinsa lisäksi siitä, kun hänet ammuttiin kadulla kuoliaaksi vuonna 1996. Samoin käy kirjan päähenkilölle, Starrin lapsuudenystävälle Khalilille, kun poliisit pysäyttävät nuoren miehen auton eräänä iltana bileiden jälkeen. Tästä käännekohdasta alkaa tapahtumien vyyhti, jossa niin kirjan henkilöt kuin lukijakin saa miettiä, mikä on oikein, mikä väärin - onko oikein vaieta, vai onko velvollisuus puhua ja käyttää ääntään silloin, kun sillä voi saada jotain aikaan. Tärkein kysymys lie kuitenkin on: millaista on olla musta maailmassa, jossa lähes kaikki katsotaan valkoisen näkökulmasta?

Kirjan kertojaäänenä toimiva Starr on herkkä, nuori nainen, joka yrittää tasapainotella kahden eri elämän välillä: toisaalta hän on räväkkä slummi-Starr, toisaalta hillitympi Starr, joka käy paremmalla alueella Williamsonin koulua ja seurustelee valkoisen Chrisin kanssa. Starrilla ja Chrisillä on yhteisenä intohimon kohteena Bel-Airin prinssi TV-sarja. Starr rakastaa koripalloa, valkoisia Jordan-lenkkareitaan (joiden puhdistukseen hän käyttää omaa kikkaa), perhettään, Harry Potteria ja isänsä kauppaa Garden Heightsin slummialueella. Starrille hyvin tärkeä eno Carter, joka on myös poliisi, asuu perheineen slummin ulkopuolella, ja heidän kotinsa on ollut monet kerrat Starrin perheen turvapaikkana - myös silloin, kun isä istui vankilassa.

Ennen mutsin sanoilla oli voimaa. Jos se sanoi että kaikki on hyvin, kaikki oli hyvin. Mutta kun on nähnyt miten kaks ihmistä vetää viimeisen henkäyksensä, sellasilla sanoilla ei enää ole merkitystä. (s. 149)

Starrin perhe pitää ihastuttavasti yhtä - sen sanoma oikein huokuu kirjan sivuilta. Vaikka Starrin isällä on menneisyytensä Kingin jengin jäsenenä ja vankilatuomio takana, hän on rakastava ja vaimoaan kunnioittava, ihana isä. Starrin sairaanhoitaja-äiti Lisa on aivan mainio: hän saa miehensä ruotuun yhdellä sanalla ja hän tekee lastensa eteen mitä vain. Starria usein nolottaa hänen vanhempiensa välinen vetovoima, joka kuuluu ja näkyy arjessa, mutta hän myös on siitä hyvin onnellinen. Starrilla on myös 12-vuotias pikkuveli Sekani sekä pian 18-vuotias velipuoli Seven, joka tulee usein turvaan äitinsä perheen luota - hänen isäpuolensa kun on väkivaltainen Kingin jengin johtaja. Lisa haluaisi muuttaa pois slummista ja viedä lapsensa turvaan levottomalta asuinalueelta, mutta isä on toista mieltä. Hän pitää sitä oman yhteisön pettämisenä.

Kuva: Pixabay


Starr joutuu näkemään jotain sellaista, mitä kenenkään, saati nuoren ihmisen ei pitäisi: poliisi ampuu hänen ystävänsä suoraan hänen syliinsä. Ystävänsä, joka vain aukaisee auton oven kysyäkseen, onko Starrilla kaikki hyvin. Poliisi tulkitsee omien sanojensa mukaan tilanteen uhkaavaksi, katsoo sivulokerossa olevaa hiusharjaa aseeksi ja ampuu Khalilin. Hän pitää asetta järkyttyneen ja surun murtaman Starrin ohimolla niin kauan, kunnes ambulanssi tulee. Mihin voi oikein luottaa, jos ei poliisiin? Onko poliisi sittenkään ihan kaikkien ystävä? Starrilla nousevat myös lapsuuden kauhukuvat mieleen, sillä hänen paras ystävänsä ammuttiin kadulle hänen ollessa pieni.

Taas se sana. Rohkea. Rohkeiden ihmisten jalat ei tärise. Rohkeita ihmisiä ei okseta. Rohkeiden ihmisten ei takuulla tartte muistuttaa itteään hengittämään, jos ne ajattelee sitä iltaa liian tarkkaan. Jos rohkeus on sellainen tila, jonka voi diagnosoida, niin musta on tehty väärä diagnoosi. (s. 252)


Starrin suru ja shokki vyöryy kirjan sivuilta suoraan lukijan syliin. Välillä suru esiintyy tukahdetun raivon muodossa, se saa Starrin välttelemään poikaystäväänsä, se saa Starrin riitoihin ymmärtämättömän, rasistisia kommentteja laukovan ystävänsä Haileyn kanssa. Starr ei kerro aluksi ampumisillan tapahtumista kuin perheelleen ja syyttäjälle, sillä hän ei halua identifioitua julkisesti silminnäkijäksi. Syyttäjät haluavat tietenkin kuulla Starrin näkökulman tapahtumiin, joka on tietenkin ihan erilainen, kuin Khalilin ampuneen poliisin. Tapahtuma saa aikaan kapinaa Garden Heightsissä, sillä kaikki vaativat oikeutta Khalilille. Kaikki tietävät, että poliisi on ollut väärässä. Mutta mitä voit tehdä, jos edes äänesi ei sitä voi todistaa?

 Myötäelin Starrin pettymykset ja epätoivon, mutta myös hänen ihanan herkkyytensä ja perherakkautensa. Chris on täydellinen (jopa ehkä liiankin) poikaystävä, joka sanoo juuri ne oikeat sanat oikeaan aikaan. Starr saa myös tukea ystävältään Mayalta, joka on hänkin kyllästynyt Haileyn typeriin kommentteihin.

"Mutta aina ei vaan riitä että tekee oikein, niinkö?" (s. 139)

Viha jonka kylvät on ahmittava, vavisuttava ja uskottavan rehellinen tarina, jota suosittelen jokaisen luettavaksi. Vaikka kirjan sivuilla on surua, on siellä myös niin paljon lohtua, rakkautta ja iloa, että lukemisen jälkeen mieli on kevyt.

Arvosanani 4,5 

Tämä kirja on ennakkokappale, kiitos Hel-YA-festille.

Kirjasta on tulossa elokuva, johon on castattu muun muassa Nälkäpeli- ja Kaikki kaikessa -leffoista tuttu Amandla Stenberg. Lisää näyttelijöitä voit katsoa TeamHarperTeen:in postaamasta julkaisusta EpicReads-verkkojulkaisussa.


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Käärmeiden kaupunki: Katri Alatalo

Käärmeiden kaupunki: Katri Alatalo. Gummerus 2017.

Kansi: Laura Noponen

"Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa. Äkkipikainen Arry tuhoaa munat Sulwaenin katsellessa avuttomana vieressä. Käärmeitä hallitseva Ninette ei voi antaa petosta anteeksi. Ystävyyteen syntyy kirvelevä railo.

Kun Kharras-Dimiin hyökätään ja kaupunkilaiset alistetaan uuden hallinnon alle, kolmikko joutuu tekemään kaikkensa selviytyäkseen hengissä. Orjat pakotetaan louhimaan Rashaz-jumalalle arvokasta kiveä. Tarvitaan kekseliäisyyttä ja ainutlaatuisia kykyjä, jotta valloitettu kansa saadaan vapaaksi orjuuden ikeestä.

Katri Alatalo tuo suomalaisille lukijoille tutumman keskiaikafantasian rinnalle Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroituneen aavikkofantasian. Luvassa on runsaasti juonenkäänteitä, häikäilemättömiä ihmissuhdesotkuja ja ajankohtaisia teemoja magian sävyttäminä. Käärmeiden kaupunki henkii samaan aikaan kuumaa eksotiikkaa ja kylmää juonittelua." (Gummerus)

Oma arvio:

Huoahtaen sain luettua tämän järkälemäisen, 686-sivuisen kirjan, mutta Käärmeiden kaupungin lukeminen ei suinkaan tuntunut taakalta. Päinvastoin - oli suuri nautinto lukea huolella rakennettua tarinaa sekä sujuvan eläväistä tekstiä. Vaikka astuin hiukan pois mukavuusalueeltani, sillä aavikolle sijoittuvia kirjoja en ole juuri koskaan lukenut, upposin heti ensisivuilta saakka Nineten, Sulwaenin ja Arryn taianomaiseen maailmaan. Maistoin hiekan suussani, tunsin käärmeiden suomut ihollani ja tunsin aavikon auringonlaskun punerruksen. Olen lukenut aiemmin Katri Alatalon fantasianovellikokoelman Älä riko pintaa, ja ihastuin jo tuolloin hänen luomiinsa maailmoihin.

Kirjan alussa Sulwaen, Arry ja Kharras-Dimin prinsessa, khali-ran Ninette ovat vielä nuoria ja kukin tiensä alussa. Sulwaen on juuri lähdössä vaellukselle, sillä hän on Oryz-velhon opissa, ja vaellus kuuluu olennaisena osana velhoksi tulemista. Jokin kuitenkin varoittaa häntä vaarasta heti ensimetreillä. Sulwaen haluaa oppia hallitsemaan hiekkaa. Samitsan kaupungissa häntä alkaa kuitenkin hallita Rashaz´zna, taikakivi, hänen soluttautuduttuaan hiljaisten pappien joukkoon.

Hän ei tuntenut lattian kovuutta, ei pelkoa tulevaisuudesta. Hän ei muistanut epävarmuuttaan tai epäonnistumisiaan. Hän tunsi Rashaz' znasta hohkavan voiman ja samalla hauraudenkin, kivikudoksen heikkouden. Hänessä heräsi halu suojella Rashaz'znaa, suojella sitä vaikka oman henkensä uhalla. Huumaava lämpö levisi hänen otsallaan sykkivästä kivestä, eikä hän janonnut muuta kuin lisää jalokivisydämen loistetta, lisää, lisää, lisää. (s. 476)

Nuori Arry on savenvalajana kaupungissa. Hän on erilainen kuin muut kaupungin asukkaat, sillä hän on nimetön, eli hänen vanhemmistaan ei ole tietoa, ja valkoihoinen. Lisäksi hänellä on salainen muodonmuuttajan taito, josta koituu vielä hänelle paljon etua tarinan edetessä.

Ninette taistelee isänsä, khalin kanssa siitä, pitäisikö hänen mennä pian naimisiin. Nuori prinsessa ei koe isänsä ehdottamia sulhasehdokkaita mielekkäiksi, eikä halua avioitua vain tavan vuoksi. Ninette osaa käsitellä käärmeitä, joita hän kantaa aina mukanaan - hiuksissaan, vaatteiden alla, ranteisiinsa kietoutuneina. Kirjan tärkeä symboli, käärmeenmuna, saa myöhemmin hyvin tärkeän roolin Nineten elämässä.

Ninette kiersi kätensä käärmeenmunan ympärille. Kädet eivät yltäneet, vaikka hän koetti venyttää sormiaan koskettamaan toisiaan. Se sai Nineten tuntemaan itsensä pieneksi, lapseksi jälleen. Samalla hänen sisällään läikähteli lämmin tunne ja hän tiesi, ettei todellakaan ollut lapsi enää.
Sinä olet minun lapseni, hän sanoi mielessään samalla kun painoi poskensa aavistuksen karheaa kuorta vasten. (s. 431)

Kaikkien näiden kolmen suunnitelmiin tulee kuitenkin muutos, kun Samitsalaiset hyökkäävät kaupunkiin pelättyjen hiljaisten pappien kanssa ja ottavat Kharras-Dimin asukkaat orjiksi. Tarinassa seurataan, kuinka nämä nuoret löytävät taas toisensa, selviävät ja alkavat suunnitella Rashazna-jumalaa palvovien Samitsalaisten kukistamista ja orjien vapauttamista.

Kuva: Pixabay
Tämän kirjan vahvuus on aistittavan tarkka tunnelman ja maailman kuvaus. Henkilöiden ulkoiset olemukset taas jäävät mielestäni köykäisiksi, ja minun on kauhean vaikea saada sitä kuvaa, miltä kolme päähenkilöä, Ninette, Arry ja Sulwaen, näyttävät. Lisäksi en oikein saanut tunnetasolla samaistumispintaa keneenkään näistä kolmesta, joten en kokenut kovin suuria tunnekuohuja missään vaiheessa tarinaa. Arry jäi näistä kolmesta vahvimmin mieleeni: hänessä on kovaa päättäväisyyttä, oveluutta, tervettä itsekkyyttä, mutta kuitenkin suurta lojaaliutta. Hänen muodonmuutoksensa ovat kiehtovia, ja niiden kuvaukseen on panostettu niin, että lukija tuntee siitä aiheutuvan tuskan.

Se, mitä kharrit ehkä pitivät pelkuruutena, oli Arrylle itsesuojeluvaistoa. Usein pelkurit ovat niitä, jotka pelastuvat. Jos hän tarttuisi aseeseen, hän joko kuolisi taistellessa tai joutuisi vangiksi. Parempi oli piiloutua tai paeta. (s.36)

Romanssit jäävät kirjassa vaisuiksi, kuten  myös kirjan eroottiset kuvauksetkin, eli yksityiskohtaisempaa tunteiden ja tuntemusten kuvailua olisin kaivannut niihin. Sulwaenin, Zalihin ja Nineten välille olisi saanut kehiteltyä myös mehukkaamman kolmiodraaman, joka nyt jää melko pliisuksi. Minua häiritsee myös se, että alussa Sulwaenille hyvin tärkeäksi muodostunut aavikolta löytynyt hevonen, Nedhel, jää tarinan edetessä sivuun eikä ilmesty mukaan enää kuin ihan kirjan lopussa.

Kirjan monisäikeinen juoni ja tarinalinja ovat kuitenkin kuin loppuun asti hiottua timanttia, eikä kirjasta olisi voinut jättää sivuakaan pois. Heti alussa tarinaan ilmaantuvat käärmeenmunat, käärmeet ja niihin liittyvä mytologia, pääkolmikon erityiset kyvyt tarkkaan mietittyinä ja kuvailtuina sekä aavikkokaupunkien tunnelmat saavat tästä aivan ainutlaatuisen, ahmittavan elämyksen. On suorastaan pakko lukea, miten Nineten ja käärmeenmunan käy, miten Arry onnistuu nousemaan orjasta prinsessan mieheksi ja miten Sulwaen pystyy vastustamaan maagisen taikakiven, Rashaz'znan valtaa. Kirjan lopussa on yllättävä juonenkäänne, joka opettaa, ettei keneen tahansa voikaan luottaa.

Djabayan syntymä järisyttäisi Nineten maailmaa kovemmin kuin mikään myrsky. Ninette siveli kuoren halkeamaa ja puhui käärmevauvalle. Hän kutsui sitä luokseen, pyysi sitä kiirehtimään. (s.556)

Käärmeiden kaupunkia on markkinoitu jonkin verran nuorten aikuisten kirjana, sillä ainakin elokuussa Katri Alatalo oli nuorten aikuisten Hel-Ya-kirjallisuustapahtumassa esittelemässä kirjaansa, mutta esimerkiksi oman seutuni kirjastossa se on luokiteltu pelkästään aikuisten fantasiaosastolle. Itse olen kiikun kaakun siinä rajoilla, miellänkö tätä puhtaasti nuorten aikuisten kirjaksi, vaikka kirjan sivuilla seikkaileekin nuoria henkilöitä. Ehkä kaksoisluokitus olisi paikallaan, sillä tämä kirja sopii mainiosti niin nuorille aikuisille kuin aikuisillekin lukijoille. 

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja digijulkaisuissa:

Carry on Reading
ESS
Aavetaajuus
Hyvähuomen
Vuorileijonan varjossa
Luetaanko tämä?

maanantai 4. syyskuuta 2017

Dysphoria-blogin nimi muuttui


Syksy tuo tullessaan muutoksen tuulia, sillä päätin pitkällisen harkinnan jälkeen muuttaa blogini nimen. Dysphoria-nimi ei oikein tuntunut enää kivalta, kun siinä on niin negatiivinen ja synkkä kaiku. Uusi nimi on Kirjapöllön huhuiluja, ja se tuntuu heti juuri sopivalta. Olen ollut pöllöfani parikymppisestä asti ja keräillyt siitä asti erilaisia pöllöjuttuja. Pöllöt ja kirjallisuus sopivat hyvin yhteen!


Suunnittelin pikaisesti tällaisen käyntikorttimallin, joka toimii samalla blogin logona. Tarkoituksena olisi vielä jalostaa tästä pöllöstä pyöreä versio, joka sopisi logon otsikon kaveriksi.

Blogini ulkoasu saattaa myös muuttua hiukan, mutta sisältö ja blogin osoite pysyy samana. 

Blogini Twitter-tilini on nykyään muotoa @kirjapollon_huh ja Facebookissa olen käyttäjätunnuksella @kirjapollonhuhuiluja. Instagramissa olen yhä sama @adelheid79


Kummallisen haikein mielin laitan nyt tämän vanhan logon tähän vielä näytille. Enpä olisi uskonut, kuinka suuria tunnemyllerryksiä voi pelkkä blogin nimen vaihtaminen aiheuttaa.


torstai 31. elokuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteen koonti

Tänään päättyy Luetaanko tämä? -blogissa puoli vuotta kestänyt lukuhaaste Lapsuuteni kirjasuosikit, jossa Kia haastoi bloggaajat muistelemaan omia lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjoja.

Ikävä myöntää, mutta suureellisista aikeistani huolimatta sain luettua tähän haasteeseen vain yhden ainokaisen kirjan! Nolottaa... Paljon sellaisia kirjoja oli hyllyssä, joita oli tarkoitukseni lukea, mutta kun... kaikkea muutakin luettavaa on ollut.

Luin haasteeseen Tuisku-kirjasarjan ensimmäisen osan, jota ahmin ekaluokkalaisena tyttösenä:

Maria Louise Rudolfsson: Pikkuponi Tuisku

Olen juuri lukemassa sarjan toista osaa, Tuisku ja Nopsa, tyttärelleni, mutta se on meillä vielä kesken.


Kiitos Kialle mukavasta haasteesta!

Kansikuvataidetta ~ Keväisen kesäinen kansikuvahaaste 2017

Kuinka paljon kirjan kansikuva vaikuttaa kirjan valintaan? Minkälaisia mielikuvia kansikuva luo sisällöstä? Voiko kansikuvan perusteella saada väärän kuvan kirjasta? Mitkä värit ovat yleisimpiä kirjojen kansissa? Miten naiset esitetään kirjankansikuvissa?

Tänään päättyy Sivutiellä-blogin lanseeraama Keväisen kesäinen kirjankansihaaste, joka alkoi 16. toukokuuta. Sirri haastoi kaikki tarkastelemaan kirjojen kansia ja käsittelemään havainnoimaansa omalla tavalla blogissaan: voi analysoida, voi ottaa feministisen näkökulman jne.

Kuva: Pixabay
Minä otin haasteeseen mukaan kaikkien niiden kirjojen kannet, jotka olen postannut haasteen olemassaolon aikana blogiini, eli yhteensä 30 kantta. Mukana on niin aikuisten kaunokirjallisuutta, runoteos, novellikokoelma, nuortenkirjoja ja ya-kirjoja; fantasiaa, kauhua, dystopiaa. (Pois jätän kuitenkin lastenkirjojen kannet, sillä niitä pitäisi tarkastella omana ryhmänään.) Koska en oikein keksinyt, mistä näkökulmasta alkaisin kansikuvia katsella, ajattelin lähinnä ryhmitellä niitä ja tarkastella niiden teemoja ja kuva-aiheita pintapuolisesti. Lopuksi esittelen kesän 2017 TOP3 kannet.

Naiset ja tytöt kansikuvissa

Sirri  kirjoittaa blogissaan siitä, miten monessa naiskirjailijan kirjoittaman kirjan kannessa nainen katsoo aina poispäin kuvasta. Kiinnostuin tuosta ilmiöstä ja kokosin tähän nyt kaikki kuvat, joissa on naisia.

Kolmestakymmestä kannesta suuressa osassa eli yhdeksässätoista on nainen/tyttö. Näistä suurin osa (14) on naisen kirjoittamia kirjoja, ja suunnattu lähinnä nuorille aikuisille naisille, ja suurimmassa osassa nainen on päähenkilönä, joten asia selittyy sillä hyvin loogisesti.


Suoraan kohti katsovia  naisia kansista löytyy viisi. Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -kirjan kannessa miekoin aseistettu nuori nainen kävelee hyvin uhkaavan näköinen ilme kasvoillaan kohti. Hän onkin tuon nuorten aikuisten fantasiakirjan oikea kick-ass-sankaritar.  

Margaret Atwoodin dystopia-klassikko Orjattaresi esittelee päättäväinen ilme kasvoillaan kohti katsovan naisen, joka näyttelee HBO Nordicilla esitettävän Handmaids Tale -sarjan pääosaa. Kyseessä on siis niin sanottu elokuvakansi, mutta minusta sellaiseksi hyvin harkittu ja puhutteleva. Tosin ihmetyttää kirjan nimen sijoituspaikka suoraan naisen kasvojen keskiosan päälle. 

Atwoodin toisen dystopiakirjan Oryx ja Crake kannessa niin ikään katsoo suoraan kohti nainen, jonka kasvot on kuitenkin pikselöity ja mahtuvat vain osittain kanteen.


 C.J. Daughertyn Night School-sarjan kirjoista toisessa osassa Yön perintö nuori, tummatukkainen, kalpeakasvoinen nainen katsoo suoraan kameraan. Ilme on määrätietoinen, ja osa kasvoista on jäänyt hiusten ja ison vaahteranlehden taakse. Lukemissani sarjan kahdessa muussa osassa, Yön valitut ja Fracture, nuori nainen ei katso suoraa eteenpäin, vaan molemmissa hieman alaviistoon. Lisäksi silmät ovat kiinni ja osa kasvoista on taas hiusten peitossa. Pidän kovasti kolmannen osan Fracture kannessa olevasta särkynyt lasi -efektistä.


Anne Leinosen fantasiakirjassa Kirjanoita näkyy vain osittaisesti tytön kasvot yhden kirjaimen sisältä, ja jos tarkkoja ollaan, tyttö ei katso ihan suoraan kohti vaan hiukan yläviistoon. Kannen pääosassa on kuitenkin kirjan nimi, jonka taustaa koristaa lentävät kirjat ja taikapöly tms. 
Jay Asherin Kolmetoista syytä -kirjan elokuvakansiversiossa taas näkyy harsomaisena heijastuksena itsemurhan tehneen tytön vakava, ehkä hiukan syyttävä ilme.
Saman kirjan alkuperäinen kansi näyttää kiikussa istuvan surumielisen tytön.


Ilkka Auerin nuorille suunnatun kauhukirjan kannessa on kirjan nimihahmo, Anastasia-aave, joka on kokenut karmean kohtalon. Hän ei katso suoraan eteenpäin, vaan on silmät kiinni ja hyvin murjotun näköinen. Tämä tekee hänestä vähemmän kammottavan, kuin että tyttö tuijottaisi suoraan eteenpäin tummilla silmillään. Brocin taiteilema kansi on todella goottihenkisen kaunis.







Jane Austenin klassikkoteosten Järki & tunteet ja Ylpeys & ennakkoluulo yhteisniteen kannessa on kirjan teemaan sopiva kansi, jossa 1800-luvun leninkiin pukeutunut nainen paijaa söpöä karitsaa ja katsoo  tyynesti takaviistoon.







Kolmessa tyttörakkaudesta kertovassa kirjassa kansikuvissa on sisältöönsä viittaava teema: Salla Simukan yhteisniteenä julkaistussa Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi -romaanin kannessa on toisessa kahden tytön kädet koskettamassa toisiaan, ja toisessa kaksi ainakin ylävartalostaan paljasta naista lähekkän, mutta katsee kummallakin suunnattuna toisistaan poispäin. Kuvassa on seksuaalinen lataus, mutta myös hiukan ristiriitaa, sillä toinen näyttää hiukan ylpeältä, kun taas toinen vetäytyvältä.

Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -teoksen kannessa on kaksi hymyillen suutelevaa tyttöä valoa hehkuvalla nurmikolla. Kansi henkii kuplivaa iloa, nuorta rakkautta ja valoa.



Nicola Yoonin nuorille aikuisille suunnatun Kaikki Kaikessa -teoksen elokuvakannessa on lasin takaa toisiaan katsovat nuoret, jotka kuitenkaan eivät katso suoraan toisiaan kohti. Nainen katsoo alaviistoon ja lasin pinta heijastaa hänen kasvonsa kannen katsojalle. Nuori mies katsoo naista kysyvä, utelias ilme kasvoillaan. Kansikuva välittää hyvin tunnelman, miten nämä nuoret ovat niin lähellä, mutta niin kaukana toisistaan. Nuori nainen on tässä hiukan ujo, väistää katsettaan, mikä on aika perinteinen asetelma.




Brandon Sandersonin fantasiatrilogian avausosan Viimeinen valtakunta kannessa pääosassa on kaunis, harmaansävyillä maalattu kaupungin siluetti, jonka edustalla kävelee sinisen usvan seassa naishahmo viitassaan. Vaikka Vin-niminen nainen on kirjassa tosi suuressa roolissa, on kannessa fantasiakirjoille tyypillinen laajemman perspektiivin kuva ja naishahmo on vain sivuroolissa.

Kansikuvien tylsimysosastoa edustaa Kodin suuret klassikot -sarjaan kuuluvan Minna Canth kokoelman osan 2 kansi, joka on tasaisen harmaa ja oikeassa alalaidassa on nutturapäisen naisen siluetti, todennäköisesti Minna Canthin itsensä.
Edith Södergranin Runoja-kokoelman kansi on kermanvaalea, jonka keskellä istuu sivulleen haikeasti katsova, alaston nainen. Kansi sopii mielestäni yksinkertaisuudessaan ja paljaudessaan Södergranin raastavien runojen kokoelmalle. 

Nuorten dystopiajännärin The Young World - Kaaoksen päivät kannessa näkyy etäisesti viisi nuorta, joista kaksi on naisia. Toinen naisista on ryhmän kärjessä ja pitää kädessään lippua, joten hän vaikuttaa johtohahmolta. Keskimmäisenä oleva toinen nainen on hyvin pienikokoinen ja aseteltu vankkojen ja lihaksikkaitten nuorten ryhmän keskelle.

Miehet ja pojat kansikuvissa

Kuten voi päätellä, lukemieni kirjojen kansissa ei juuri miehiä ja poikia vilise. Vain kuudessa kannessa on poika, mies tai useampi, ja vain näistä kolmessa ei ole naisia mukana.

Luonnollisestikin Jack Chengin Kosmoksessa tavataan kirjan kannessa näkyy pieni, tumma pojan ja hänen koiransa siluetti - onhan kirjan päähenkilönä 11-vuotias poika.

Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian toisen osan Kajo kannessa on piirroskuva selin olevasta nuoresta miehestä reppu selässään, ympäristönään metsää. Hahmon tunnistaa nuoreksi mieheksi lähinnä vartalon tasapaksuudesta, hartioiden ja käsien asennosta ja asiayhteydestä: kirjan toinen näkökulmahenkilö on metsään paennut nuori mies.






Fantasiakirja Aika-Arkku esittelee kannessaan lukevan pojan siluetin, mutta myös miekka ojossa ratsastavan soturin ja lyhtyä kantavan nuoren miehen. Naiset loistavat poissaolollaan tämän kirjan kannessa, vaikka heitä kyllä kirjan sivuilla esiintyy.


 Kolmetoista syytä -kirjan kansi tuli jo kertaalleen esiteltyä edellisen otsikon alla: kirjan elokuvakannen pääosassa on sivulle katsova poika kuulokkeet päässään. Kirjassa poika kuuntelee itsemurhan tehneen tytön nauhoituksia, eikä näytä kovin iloiselta.








Nicola Yoonin Kaikki kaikessa -kirjan kansi on myös elokuvakansi, ja kuten aiemmassa luvussa käsittelin tätä, nuori mies katselee lasin takaa ujoilmeistä naista hyvin uteliaana ja kiinnostuneena. 

 The Young World - Kaaoksen päivät kirjassa seikkailee nuoria, joista kolme on miehiä. Samoin kuvassa on kolme jäntevän oloista nuorta miestä, joista yksi katsoo samaan suuntaan lippua pitelevän naisen kanssa, kun taas kaksi reunimmaista miestä katsovat suoraan kohti, jalat itsevarmasti haara-asennossa ja kädet huolettomasti sivuilla.

Symbolit kansikuvassa

Tähän lajittelin sellaiset kannet, joissa ei ole ihmishahmoa eikä mitään muutakaan valokuvaa, vaan jokin kuvasymboli koristamassa muuten melko yksinkertaista kantta. Tällaisia kansia oli neljä.






John Greenin Will Grayson, Will Grayson ja Kaikki viimeiset sanat ovat molemmat hyvin simppeleitä. Toisessa on kuvituksena vain kaksi eriväristä sormenjälkeä, toisessa auringonkukka, josta on irronnut yksi terälehti. Holly Bournen Normaali-trilogian toisen osan kannessa kirjan nimi täyttää suurimman osan kannessa, katse kiinnittyy o-kirjaimesta tehtyyn nuolen lävistämään sydänsymboliin ja mustalla taustalla näkyy kirjoituksia, pikkusydämiä ja nuoli. Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä -kirjan kannessa on pilvinen taivas, kirjan nimi vallitsevana valkoisena ja sen keskimmäinen sana hauskasti ikään kuin riippuvana kylttinä kirjan kannessa.

Eläimet kansissa

Eläimiä löysin neljästä kansikuvasta.

George Orwellin satiirisen klassikon, Eläinten vallankumouksen kannessa komeilee hitler-viiksillä ja ansiomerkeillä varustettu karju. Kansikuva on minusta melko luotaantyöntävän karkeistettu, jotenkin lapsekas, ja sen takia tämä kirjan meinasi jäädä minulta lukematta.








Elina Rouhiaisen Muistojenlukija-kirjan kansi on lintuineen erikoinen, piristävä ja hauska. Nuorten aikuisten kirjoissa taitaa nuoren naisen kasvot olla melko yleinen kansikuvavalinta, joten on hienoa, että tässä kirjassa merkitsevässä asemassa olevat linnut ovat pääseet täyttämään kannen.



Aimmin mainitun Kosmoksessa tavataan kirjan kannessa on pojan kanssa koira, joka onkin kirjassa hyvin merkittävässä osassa.
 Jane Austenin kaksoisniteessä söpö karitsa on nuoren naisen paijattavana. Olen monesti hieman ihmetellyt tätä kirjan kantta: miksi ihmeessä tuo karitsa?








Aika-Arkussa seikkailevat monet eläimet, joten kannessa näkyvät norsu ja virtahepo selittyvät sillä. Ratsuhevonen taitaa olla melko yleinen eeppisten fantasiakirjojen kansissa.


Kaupungit kirjankansissa

Kolmessa kirjankannessa näkyy kaupunki.

Aiemmin mainitsinkin jo Viimeinen valtakunta -fantasiakirjan hienon, pastellimaisen kaupunkisiluetin. 









Mattias Edvardssonin romaanin Melkein tosi tarina kannessa näkyy suihkulähde ja sen takana hieno rakennus. Käsittääkseni kaupunkikuva on Ruotsin Lundista, mihin suurin osan kirjan tapahtumistakin sijoittuu.  



Gena Showalterin nuorille aikuisille suunnatun tieteisfantasian Tiimalasi kannessa on tiimalasi, jonka sisällä näkyy kaksi eri kaupunkia. Tämä kuvastaa eri ulottuvuuksia, joita kirjassa esitellään.








TOP 3 kantta

Mitkä ovat mielestäni kauneimmat kannet kesän lukemistostani? Kannessa kiinnitän yleensä huomiota väreihin ja kuvien tarkkuuteen. En ole välttämättä suttuisten kuvien ystävä, mutta joskus sellaisetkin miellyttävät silmääni. Huolelliset piirroskannet miellyttävät minua jostain syystä enemmän kuin perinteiset valokuvakannet, joissa yleensä on juuri joku kaunis nuori nainen. 

Kolmanneksi (3.) kaunein kansi on:

 Gena Showalterin Tiimalasin (HarperCollins Nordic 2017) kansi on miellyttävän sinivihreän sävyinen. Keskellä oleva tiimalasi, jossa on erilaiset kaupungit, on hieno idea ja kauniisti toteutettu. Harmi, että kirjan sisältö oli pettymys. Kansikuva on Harper Collinsin omaa tuotantoa.


Toiseksi (2.) kaunein kansi on:


Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogian (Jalava 2017) avausosan Viimeinen valtakunta kansi on toteutettu hienosti harmaan ja sinisen eri sävyillä. Tuhkan peittämä kaupunki siintää taustalla, ja sininen usva kietoutuu naishahmon ympärille. Tämä on todella kaunis, ja kirja on muutenkin valtava lukuelämys! Kansi on Sam Greenin taiteilema.

Kaunein (1.) kansi on:

Elina Pitkäkankaan nuorille aikuisille suunnatun urbaanifantasiatrilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) ihastuttaa piirroskannellaan, joka on Karin Niemen taiteilema, ihan kuten sarjan ensimmäisen osan Kuura kansi. Pidän siitä, että muuten harmaasävyisessä kannessa on ripaus violettia. Suosittelen lukemaan molemmat kirjat!

************

Kiitos vielä Sirrille mukavasta haasteesta! Olen aina kiinnittänyt huomiota kansikuviin, mutta tämän jälkeen voisin tarkastella niitä joskus syvällisemminkin. Pahoittelen vielä, etten jaksanut linkittää kaikkia kirjankansia omiin blogikirjoituksiini (ainoastaan TOP3 kansikuvakirjat on linkitetty). Jos haluat lukea bloggauksiani postauksessa mainituista kirjoista, ne löytyvät kyllä rullaamalla blogiani alaspäin tai käyttämällä vasemman sivupalkin hakutoimintoa.