keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Pehmolelutyttö: Jukka Behm.

Pehmolelutyttö: Jukka Behm. WSOY 2017.

Kansi: Laura Lyytinen (iStockphoto)

"Emilialla on salaisuus, jonka hän kertoo vain pehmoleluilleen. Hän myy aikaansa miehille - tuntemattomille aikuisille miehille, jotka ihailevat hänen kuviaan netissä. Rahanteko tuntuu ällistyttävän helpolta. 

Pehmolelutytön silmin raikkaan analyysin kohteeksi joutuvat niin oma perhe kuin kaveritkin, koko nykyhetki, jossa aikuiset koettavat olla nuoria ja nuoret aikuisia. Pikkuhiljaa Emilia sukeltaa yhä syvemmälle peliin, jossa kuvittelee olevansa vallankäyttäjä, kunnes on kadota itseltään."(WSOY)

Oma arvio:

Kirjan takakansikuvaus saattaa äkkiseltään hätkähdyttää, niin karmeita asioita se kuvailee kirjassa  olevan. Laura Lyytisen suunnittelema kansi pehmentää kirjan ensivaikutelmaa, kun viattoman söpö pehmopupu pitelee posket punoittaen käpälää suunsa edessä. Pupulla onkin paljon salaisuuksia sisällään, joista hän ei saa hiiskuakaan, sillä hänen omistajansa, 15-vuotias Emilia uskoutuu pehmoleluilleen kamalista asioista. Hän tekee sen kuitenkin niin suorasti ja viattomasti, ettei hänelle voi olla vihainen, vaan ainoastaan surullinen. 

Nuoret  haluavat olla aikuisia ja aikuiset nuoria. Aika harva on tyytyväinen siihen, mitä hän on tällä hetkellä, enkä minäkään ole siitä tietysti poikkeus. (s. 80)

Emilia näkee kokemansa ja tekemänsä asiat teini-ikäisen tytön, vielä lapsen silmin. Hän näkee aikuisissa paljon sellaista, mitä ei ymmärrä ja mitä hän halveksuen arvostelee, mutta silti hän haluaa olla itsekin aikuinen. Sympaattinen Emilia etsii omaa seksuaalisuuttaan, hakee paikkaansa muiden nuorten keskuudessa ja toivoisi salaa vanhemmiltaan huomiota. Vanhemmilla kun tuntuu olevan ihan omat intressinsä, eikä Emilia kuulu niihin.

Siinä suhteessa poikkean isästäni. Hän lukee paljon. Hän ahmii. Kirjoja, lehtiä, mainoksia. Ihan mitä vain saa käsiinsä. (s.20)

Se, miten Emilia ajautuu kuin vahingossa myymään palveluksiaan netissä, kuvastaa sitä, kuinka helppoa on viattoman nuorten joutua vaikeuksiin ja menettää kontrolli. Emilialle on vielä epäselvää, mitä on rakkaus ja seurustelu - onko se sitä, että hän nousee selvästi itseään vanhemman nettituttavuuden autoon ja kähmii tätä syrjäisessä paikassa?  Eihän se rakkaudelta tunnu, mutta Emilia ei oikein osaa muutakaan. Hän haluaa niin kovasti olla niin kuin muut. Kun ikätoveri Santeri osoittaa kiinnostustaan Emiliaan, tyttö ei oikein tiedä, miten seurustella. Hänellä on vain pahat kokemuksensa aikuisista miehistä.

Minä olin nyt tyttöystävä.
En ollut hyvä tyttöystävä. En ollut Santerin arvoinen. En ollut puhdas. On olemassa likaa, jota ei voi pestä pois vedellä ja suihkusaippualla eikä edes niillä kaikilla kalliilla pulloilla, joita äiti ostaa apteekista ja jotka on testattu Euroopan parhaissa laboratorioissa, ja ehkä siksi minua vähän itketti, mutta pidin kyyneleeni sisälläni. (s. 161.)

Behm osaa kuvata niin hätkähdyttävän osuvasti nuoren tytön huomioita aikuisten maailmasta että omasta itsestään, etten voi kuin ihmetellä, miten hän sen tekee. Elän todellakin Emilian silmin koko tarinan, jonka lopussa koen syviä liikutuksen tunteita. Tarinan päätös tuo toivoa kaiken kauheuden keskelle. Emilian tarinassa korostuu se, kuinka 15-vuotias on vielä pehmoleluihin kiintynyt, vanhempiensa hellyyttä kaipaava lapsi, mutta toisaalta heräävä naisen alku. Hämmentävää aikaa kaikki se. 

Kirjassa nousee Emilian huomioista hyvin tärkeäksi teemaksi seksismi, jonka olemassaolon voi etenkin jo nuoret tytöt aistia. Vaivihkaisia katseita vanhemmilta miehiltä, vihjailuja, kosketuksia. Näitä asioita on hyvä käsitellä, sillä ne eivät ole mihinkään hävinneet.

Jukka Behm on voittanut tällä teoksella WSOY:n järjestämän Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun. Lisäksi Pehmolelutyttö on yksi vuoden 2017 Finlandia Junior -palkintoehdokkaista. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Isä Malakain silmät - Riivaustarina: Marko Hautala

Isä Malakain silmät - Riivaustarina: Marko Hautala. Äänikirja, lukija Jarmo Mäkinen. Storytel original 2017


Kirjatraileri Instagramissa: https://www.instagram.com/p/BarQan7A-R6/

Oma arvio:
Minuun otettiin muutama viikko sitten yhteyttä Storytel-palvelusta, haluaisinko kuunnella Marko Hautalan uusimman kauhuteoksen Isä Malakain silmät - Riivaustarina. Totta kai otin tarjouksen vastaan, sillä olen lukenut ennenkin Hautalan kauhukirjallisuutta ja vaikuttunut. Sain Storyteliltä kuukauden lahjakortin, jotta ehtisin kuunnella tämän pelkästään äänikirjaksi tehdyn, kymmenosaisen kauhuteoksen. Ei muuta kuin laput korville ja lenkille hämärään metsään oikean tunnelman saavuttamiseksi!
Me olemme ne, joita ei ole olemassa. Ja meitä on monta.

Tarinan keskiössä on Anton Lavio niminen mies, joka kärvistelee heti tarinan alussa esiintymisjännityksensä kourissa. Hän on häissä bestmanin roolissa ja hänen pitäisi pitää puhe, mutta se tuottaa tuskaa johtuen miehen sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä. Kun Anton törmää häissä entiseen koulukaveriinsa Nikiin, hän hämmästyy, kuinka muuttunut tuo ennen rappiolla ollut muusikkokaveri on. Niki paljastaa syyn menestykseensä: häntä on auttanut isä Malakai, ja hän antaa Antonillekin tuon mystisen miehen yhteystiedot, jotta tämä saisi apua sosiaalisiin pelkotiloihinsa.

Anton rohkaistuu lähettämään viestin Isä Malakaille ja saa pian vastauksen. Kun hän käy tapaamassa tuota mustaan kaapuun pukeutunutta, valkokasvoista miestä, hän tulee katumapäälle - mihin ihmeeseen hän on sekaantunut. Mies antaa Antonille C-kasetteja kuunneltavakseen, ja pian Anton huomaa etsivänsä kirpputoreilta Walkmaneja. Kummallisilla kaseteilla ei ole puhetta, ei musiikkia, vain omituisia ääniä. Ihme kumma Antonin elämä alkaa sujua, sosiaaliset ongelmat kaikkoavat ja töissä ja naisasioissa tulee menestystä. Kaikella on kuitenkin hintansa. Öisin Anton huomaa saaneensa outoa seuraa makuuhuoneensa varjoihin, ja pian hän joutuu tekemään kammottavia tekoja Isä Malakain käskystä. 

Marko Hautala on tehnyt niin kammottavan psykologisen kauhutarinan, että selkäpiitäni karmii. Demoneja on kuvailtu tarpeeksi, muttei liian yksityiskohtaisesti. Yhdessä kohdassa äänikirjaa on niin kuvottava kohtaus, että lähes voin pahoin, mutta muuten teoksen kauhu on psykologista, tajuntaan tunkeutuvaa ja Danielin tuntemusten kautta hyvin voimallisesti välittyvää. Hautala taitaa psykologisen kauhun ja hänen käyttämänsä vertaukset ja kielikuvat ovat monipuolisia. Jarmo Mäkisen tumma ääni sopii teoksen tyyliin hyvin, tosin hänellä on melko tasapaksu nuotti läpi koko teoksen. 
Storytel tiedottaa, että heille on tulossa ensi vuonna samantyylisiä, pelkästään äänikirjoiksi tehtyjä kymmenosaisia teoksia jopa neljäkymmentä. Näistä noin puolet tulee olemaan käännöksiä ja puolet suomenkielisiä alkuperäisäänikirjoja. Minusta tämä on loistava idea, etenkin jos taso tulee olemaan yhtä hyvä. Niitä odotellessa!

Suosittelen Isä Malakain silmät - Riivaustarinaa ehdottomasti hyvätasoisen kauhun ystäville!

Arvosanani 4,5

Tämä äänikirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:
Samantyylistä luettavaa:

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala. 

lauantai 11. marraskuuta 2017

Kalle Päätalo - kirjailijan elämä: Ritva Ylönen

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen. SKS 2017.

Kannen suunnittelu: Samppa Ranta

"Kalle Päätalo on lähes myyttinen hahmo - työn, omillaan pärjäämisen ja rehellisyyden perikuva. Lukijat ja media loivat Päätalosta tuhkimotarinan sankarin, ja tätä käsitystä Päätalo itsekin vahvisti lukuisissa haastatteluissa ja Iijoki-sarjassaan. Mutta millainen oli mies myytin takana?

Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä tuo esiin todellisen, inhimillisemmän Kalle Päätalon: epävarman, pikkutarkan, työhönsä liikaakin uppoutuvan miehen kirjavine naissuhteineen. Oliko Päätalo sittenkään niin keskiverto ja jokamiesmäinen kuin on ymmärretty? Tai niin rehellinen? Millaisista asioista ja tunteista laveasanainen kirjailija vaikeni?

Kalle Päätalo on suomalaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuinen ilmiö. Suosittu kirjailija on pysytellyt levikkilistojen kärjessä vuosikymmenestä toiseen. Uusi elämäkerta seuraa vaihe vaiheelta, millaisen elämän vetovoimainen kirjailija eli.(SKS)"

Oma arvio:

Kuva: Heidi Petrov
Nyt voi moni lukija hieraista hämmästyksestä silmiään: mitä ihmettä, miksi lähes vain ja ainoastaan YA-kirjoja fanittava Kirjapöllö on lukenut Kalle Päätalosta kirjoitetun elämäkerran. Niin, miksi ihmeessä? Siihen on monta syytä. Minun sukujuureni tulevat Kainuusta, vaikka olenkin koko elämäni asunut Oulussa, joten kai minä jollain tapaa sieluni sopukoissa samaistun tuon alueen ihmisten elämään. Minun suvussani on tehty aina ruumiillista töitä, pidetty lehmiä ja raivattu metsää. Isäni on kirvesmies, joten rakennusalakin on jollain tapaa tuttu. Meillä ei ole puhuttu sievistellen, vaan rumia sanoja väliin päräyttäen. Niinpä samaistumispintaa löytyy monella tapaa, vaikka ei aina niin suoraan, niin kuitenkin välillisesti.

Minä olen lukenut parikymppisenä Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan noin puoliväliin saakka. En muista, mikä oli viimeinen lukemani teos, mutta muistelisin sen olleen joko Pohjalta ponnistaen tai Nuorikkoa näyttämässä. Asia on aina hiukan kaihertanut minua, ja ehkä joku päivä luen vielä tuon sarjan loppuun. 

Kuva: Heidi Petrov
Ensikosketukseni Kalle Päätaloon sain, kun olin alakouluikäinen tyttönen, ja telkkarista tuli kirjailijan lapsuusajasta kertova, Mikko Niskasen ohjaama Elämäni vonkamies -sarja. Katsoimme sitä koko perhe yhdessä ja pidin oikein kovasti sarjan huumorista, mutta myös traagisuudesta. Oli hämmentävää, kuinka Kallen lapsuus vaikutti välillä todella kurjalta, mutta yhtä aikaa silti niin antoisalta. Myöhemmin katsoin myös Kallen nuoruusvuosista kertovan elokuvan Nuoruuteni savotat, ja se elokuva tuli katsottua sitten VHS-kasetilta niin moneen kertaan, että nauha lähes kului puhki. Jotenkin minä samaistuin tuohon sinnikkääseen Kainuun kasvattiin, joka haaveili pöllinteon keskellä kirjailijaksi tulosta, ja nautin selkosen murteesta ja maisemista. Isäni omistamia Päätalo-kirjoja lueskelin jo tuolloin, mutta todellinen kiinnostus Iijoki-sarjan lukemiseen tuli vasta parikymppisenä iltalukiolaisena. Pidin myös englannin kurssin esitelmän tuosta samaisesta sarjasta.

Kuva: Heidi Petrov

Tämän postauksen kuvitukset ovat Kalle Päätalon kotitalolta Kallioniemestä, jossa kävin kesällä 2015 Päätalopäivien yhteydessä. Sain viimeinkin toteutettua haaveeni ja vierailtuani idolini kotona, nähdä Jokijärven maisemat, uuden ja vanhan pirtin, paikkaansa hakevan uunin ja Kallen ja hänen vanhempiensa, Herkon ja Riitun, henkilökohtaisia tavaroita.

Kuva: Heidi Petrov

Kalle Päätalo - kirjailijan elämä -kirjan kirjoittaja Ritva Ylönen on Suomen tällä hetkellä ainoa Päätalosta väitellyt tohtori. Joitakin tutkimuksia toki on Päätalon kirjallisesta tuotannosta tehty, ja vilahteleepa myös joukossa minulle tuttu nimi, nimittäin entinen Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Liisi Huhtala muiden joukossa. Ylönen on ottanut tehtäväkseen unohtaa oman faniutensa ja tutkia koko Kalle Päätalon elämänkaarta objektiivisin silmin. Hän halusi myös selvittää, mitkä kohdat omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassa ovat sepitettyjä ja mitkä totta. Kukaanhan ei voi mitenkään muistaa koko omaa elämäänsä repliikkeineen kaikkineen, ei edes Kalle itse, vaikka hän on koko elämänsä pitänyt tunnollisesti muistikirjaa. Kirjan sisäkansilla onkin nähtävillä hänen tunnontarkkoja, milli-kallemaisia päivyrimerkintöjään vuosilta 1993-1994. Ei voi muuta kuin ihastella hänen kaunista ja tarkkaa käsialaansa.

Kuva: Heidi Petrov
Ylönen etenee kirjassa kronologisesti Kallen syntymästä kuolemaan, mutta hän on kuitenkin jaksotellut luvut tiettyjen teemojen ympärille niin, ettei kronologia kärsi.  Minusta tämä on hyvin toimiva rakenne ja tekee kirjasta mukavasti luettavan. Yhdessä luvussa esimerkiksi käsitellään perusteellisesti Kallen traumatisoivaa lapsuutta, yhdessä sota-aikaa, yhdessä työtä rakennusmestarina, yhdessä käydään läpi Kallen naisseikkailuja ja tietenkin myös hänen kirjallinen tuotantonsa ja sen saama arvostus, kritiikki (tai sen puute) ja huomio tulee esille. 490-sivuisessa teoksessa on yhteensä kaksitoista päälukua alalukuineen, sekä lopussa kattavasti viiteitä lisätietoa haluaville, Kalle Päätalon tuotanto kokonaisuudessaan, hänen kirjallisuudestaan tehtyjä opinnäytteitä sekä laaja artikkeliluettelo, joka tuo apua mahdolliselle seuraavalle Kalle Päätaloa tutkivalle. (Harmi, että opiskeluvuoteni ovat ohi.) Lisäksi kirjan lopussa on henkilöluettelo, joka on kätevä, jos haluaa myöhemmin etsiä johonkin tiettyyn henkilöön liittyviä mainintoja. Valokuvaliite sekä myös tekstin seassa vilahtelevat kuvat esimerkiksi ensimmäisestä kustannussopimuksesta elävöittävät lukunautintoa.

Kuva: Heidi Petrov
Kalle Päätalon asema kansankirjailijana korostuu läpi koko teoksen. Hän kirjoitti tekstiä, jossa oli runsain mitoin murresanoja, karskeja ilmaisuja ja häpeilemättömiä kohtauksia. Ihmiset rakastivat hänen kirjojaan, ja tuntuu, että etenkin pohjoissuomalaisten ja kainuulaisten yleissivistykseen ja velvollisuudekseen kuului lukea Kalle Päätalon kirjoja. Toinenkin puoli on silti olemassa. Joidenkin mielestä Päätalon kirjat ovat liian pikkutarkkoja, jankkaavia ja hänen kirjat olivat kuin sienirihmasto - niitä vain tuli lisää, vaikka kaikki oli jo nähty ja koettu. Kalle Päätalon kirjoihin jotkut kaipasivat enemmän korkeakirjallisia tunnusmerkkejä ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Silti niitä myytiin laatikkotolkulla joka ikinen isänpäivä ja joulunalus. Ihmiset samaistuivat Kallen rankkaan lapsuuteen ja nuoruuteen, kielenkäyttöön ja tunsivat ja elivät hänen kanssaan kaikki elämän käännekohdat.

 Menetelmä on yksinkertaisuudessaan seuraava: hidas, perinpohjainen pohjustus, näkökulman kaventaminen kaventamistaan, jolloin lukija on jo melkein Kalle itse, sitten tapahtuman huipentuma, jossa lukija on jo Kallena Kallen paikalla. Lukija kokee saman tuskan ja ahdistuksen, jonka hänkin on kokenut - ja myös laukeamisen, tuskallisesta tilanteesta selviämisen ilon. (s. 54)

Kuva: Heidi Petrov
Minä olen puhtaasti sitä mieltä, että tämä teos on suuri kunnianosoitus Kalle Päätalon elämälle. Osa asioista jää vielä hiukan mysteeriksi, mutta eihän tämän kirjan tarkoitus olekaan olla pelkästi paljastuskirja, vaan teoksen sävy on tasapainoisesti tutkiva ja pohdiskeleva. Ylönen on tehnyt mittavaa taustatyötä ja hänen intohimonsa Kalle Päätaloa kohtaan huokuu kirjasta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Kirjan vuoksi
Keskisuomalainen (Hannu Niklander)
Helsingin Sanomat (Vesa Karonen)

Samantyylistä luettavaa:

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen.
(Elämäkerta)

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:
 36. Elämäkerta tai muistelmateos


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Synkät vedet -sarja: Camilla & Viveca Sten

Syvyyksissä. Synkät vedet I: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2017.

Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Djupgraven. Alkuperäinen kansi: Eric Thunfors

"Suunnistustunti sumuisella saarella saa karmivan käänteen, kun poika Tuvan luokalta katoaa.
Tukholman saaristo, pimeä syksy, synkkä meri paksun sumun peitossa.

12-vuotias Tuva tuntee kotipaikkansa saaret, luodot ja vedet läpikotaisin. Mutta tänä syksynä jokin on vialla. Tuva näkee outoja hahmoja metsässä, ja tummat pelottavat varjot aaltoilevat meressä.
"Katsahdan epätoivoisesti olkani yli ja näen jonkin seuraavan venettä. Kelmeä kuiskaus vedessä, kylmä virtaus pinnan alla, paljon nopeampi kuin vene. Se ei anna minun päästä karkuun." (Otava)

Oma arvio:

Ruotsalaiset äiti ja tytär, Camilla ja Viveca Sten, ovat kirjoittaneet yhdessä avausosan nuorten jännityssarjaan nimeltä Synkät vedet, jossa on myös  mukana Pohjoismaiden mytologiaa, fantasia-aineksia ja taustalla luonnonsuojelullinen teema. Koska tämä ensimmäinen osa sijoittuu Tukholman saaristoon, tulee tarinan myötä mainituksi myös Itämeren saastuminen. Kirjan lopussa on tarkemmin tietoa Itämerestä ja vinkkejä siihen, miten kukainenkin voi suojella Itämerta.

On kylmää ja harmaata, polttava savu tukkii kurkun. Keuhkoihin sattuu kuin ne olisivat tulessa. Pinta on kaukana ylhäällä, loputtoman kaukana.
Olen viime viikkoina nähnyt joka yö unta, että hukun.
En pääse veneestä pois tarpeeksi nopeasti. (s. 14) 

Tuva on hiukan epävarma itsestään, sillä hän on aina kokenut olevansa kummajainen. Saaristokoulun muut oppilaat hyljeksivät tuota oudon kalpeaa tyttöä, jolla on omituiset arvet korvien takana. Ihan vauvana Tuva on joutunut vanhempiensa kanssa veneonnettomuuteen, mutta hän on kuin ihmeen kaupalla pelastunut merestä ja löytynyt täysin kunnossa rannalta. Jotain hämärää Tuvan onnettomuuteen kuitenkin liittyy, eivätkä Tuvan vanhemmat ole halukkaita puhumaan tuosta ajasta.

"Kun olit nuorempi"---"Silloin ajattelin, ettei tuosta mokomasta vissiin ole oikein mihinkään..."(s. 61)

Kun koulun suunnistuspäivänä sattuu ikävä tapaus ja suosittu poika Axel katoaa, Tuva saa Rasmus-nimisestä pojasta liittolaisen ja ystävän. Kerta kerralta Tuva uskaltaa avautua enemmän pojalle, joka koki tuona onnettumuuspäivänä myös jotain kummallista, ja jota tyttö pääsi todistamaan. Yhteinen salaisuus yhdistää näitä kahta, mutta myös jonkinlainen yhteys heidän välillään.

"Tiesin, että sinussa on jotain, Tuva."(s. 219)

En halua paljastaa kirjan juonesta liikoja, sillä ainakin minulle oli lukukokemuksena mukavaa, etten tiennyt paljoa etukäteen. Tuva on henkilöhahmona ihastuttavan herkkä ja rohkea, ja hänen ja Rasmuksen välien lämpeneminen suloista. Saaristolaismiljöö sumuineen on osuva miljöö tälle jännittävälle tarinalle, jonka lukea lotaisin melko nopeaa. Mytologiset, fantasiamaiset ainekset kirjassa ovat tervetullut lisä tarinaan. Jatkuva, heti kirjan alusta saakka seuraava vaaran ja uhan tuntu tuo tarinaan tehokkaasti jännitystä.

Kuva: Pixabay

Me emme ole turvassa täällä ulkona. (s. 63)

Odotan innoissani sarjaan lisää jatkoa. Vielä jää arvoitukseksi, mikä on Axelin kohtalo ja kehittyykö Tuvan ja Rasmuksen ystävyys romanssiksi, josta pieniä viitteitä jo tässä osassa saatiin. Tätä kirjaa voin suositella erityisesti varhaisnuorille (noin 10-13-vuotiaille.) Kirjassa on vain 268 sivua ja luvut ovat mukavan lyhyitä, joten vähän lukeneille tämä voisi olla mainio kirja luettavaksi. Jännitystä, fantasiaa ja romantiikkaa on sopivassa suhteessa.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen
(saaristolaisuus, jännitys)
Ihme: R.J. Palacio 
(koulukiusaaminen, erilaisuus, varhaisnuorille)


keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Rendel: Jussi Haaja & Helena Waris

Rendel: Jussi Haaja & Helena Waris. Like 2017.


"Suomen ensimmäisen supersankarin kostoretki

Raastava tragedia tekee tavallisesta mikkeliläisestä perheenisästä naamioidun supersankarin. Hänestä tulee Rendel, naamioitunut supersankari, joka lähtee kostoretkelle monikansallista lääkeyhtiö VALAa vastaan.  

Rendel pohjautuu samannimiseen kotimaiseen elokuvaan, joka sai ensi-iltansa syyskuussa 2017. Jesse Haajan unelma on parin vuoden aikana paisunut pienestä indieleffasta 1,3 miljoonan euron tuotannoksi, joka lähtee kansainväliseen levitykseen." (Like)

Oma arvio:

Olen aina pitänyt supersankareista, joiden elämän kehyskertomus on aina ollut jokseenkin sama: hieman onnettomasta, ehkä jopa hyljeksitystä tyypistä on kehkeytynyt hyvyyden puolella taisteleva sankari, joka on sankaristatuksensa ansiosta saanut vihdoinkin ihailua, itseluottamusta ja hyväksyntää. Batman, Superman, Spiderman...ja nyt joukkoon liittyy Rendel, Suomen oma nahka-asuinen, mustamaskinen sankari, joka haluaa saada lääkeyhtiö Valan vastuuseen niin perheensä, kuin kehitysmaiden koekaniinina käytettyjen lasten hengestä.

Sinä et voi pelastaa maailmaa. Ne joilla on rahaa, päättävät. (s. 31)

Periaatteessa kaikki hyvän sankaritarinan ainekset ovat kunnossa: Talousjohtajan pestistä potkut saanut Rämö katkeroituu lääkeyhtiö Valalle, joka on potkujen takana, ja rupeaa supersankariksi vaarantaen samalla perheensä. Hän toimii kylmäpäisesti saadakseen yhtiön toiminnan pysäytettyä, mutta kunnollista otetta supersankariin saati Rämöön en saa. Kirja tuntuu nopealta elokuvan juonitiivistelmältä. Olisin kaivannut enemmän Rämön tuntemuksia, ennen kuin hän päättää pukeutua sankariasuun ja lähteä nistimään yhtiön vaikutuspiirin henkilöitä. Nyt hän vain putkahtaa jostakin esiin vaimonsa ostama nahkatakki yllään ja kasvoillaan musta, erikoisaineesta tehty maski.

Kuva: Pixabay
Johtaja Erola on viimoisen päälle inhottava, niljainen lääkeyhtiö VALAn johtaja, joka psykopaattimaisesti kasvattaa poikaansa Rotikkaa alistamalla, väheksymällä ja lyömällä. Rotikka onkin sitten sen mukainen tyyppi, jolle ei ihmishenki juuri paljoa paina. Hänen vihansa isäänsä kohtaan paisuu ja paisuu, ja Erola saa vain syyttää lopusta itseään - sellainen poika, millainen isä.

Ruumis ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Isän oppi kovasta maailmasta oli vihdoin käynyt toteen. (s. 196)

Yhtenä kirjan henkilöistä on myös Niina Mikkonen, rohkea toimittaja, joka uskaltautuu kaivautumaan syvemmälle VALAn asioihin ja kyselemään Erolalta piinaavan tungettelevia kysymyksiä. Pian hänkin huomaan Rämön tavoin olevansa työtön. Hänen seuratessaan Erolan miehiä hän tulee todistaneeksi naamioituneen kaverin, Rendelin, verilöylyä, ja tuo supersankari jää askarruttamaan naista. Niina Mikkonen jää harmittavan pieneen sivurooliin kirjassa, mutta ymmärtäähän sen, kun itse teoskin on melko tiukkaan puserrettu - sivuja on vain 200.

Sinä olet lihaa ja verta, hän sanoi mielessään kuvaruudulla näkyvälle hahmolle.
Kuka sinä oikein olet?
Ja mitä sinä teet seuraavaksi? (s. 106)

Kotikaupunkini kirjakauppa kauppasi tätä kirjaa nuortenkirjana, mikä nyt minua hyvin suuresti hämmästyttää. Olivatkohan he edes lukeneet koko kirjaa? Tuskin. Vaikka kirja vaikuttaa tosi vetävältä, nuoria miehenalkuja kiinnostavalta supersankarikirjalta, on siinä sellaisia teemoja, etten tätä ainakaan yläasteikäisille nuorille kaupittelisi. Esimerkkinä mainittakoon ilotytön joukkoraiskauksen yritelmä ja muutenkin raakaa väkivaltaa, josta osa kohdistuu lapseen. (Ehkä nippa nappa 16-18-vuotiaista ylöspäin tätä suosittelisin, onhan elokuvankin ikärajakin kuitenkin K16.)

Tämä kirja toimii elokuvan tiivistyksenä ja sitä syventävänä kirjana (en tosin ole katsonut itse elokuvaa), mutta hiukan pettynyt olen tähän muuten. Mikkeliläinen supersankari ei nyt avautunut minulle pintaa syvemmältä. Suosittelen tätä sellaisille, jotka haluavat lukea suoraviivaista toimintaa.

Jesse Haajan ohjaama elokuva Rendel sai ensi-iltansa tämän vuoden syyskuussa. Trailerin perusteella kiinnostuin leffasta, joten ehkä vielä katson sen, kunhan se tulee DVD:lle.

Arvosanani 2+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa: 

Nousu (Harri Linnera)

tiistai 24. lokakuuta 2017

Päivitys Väkiveriset-sarjaan

Luin Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan toisen osan Kiven sisässä. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan mietteeni sarjan molemmista osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/04/vakiveriset-sarja-sini-helminen.html

lauantai 21. lokakuuta 2017

Päivitys Firebird-trilogiaan

Luin Claudia Grayn Firebird-trilogian päätösosan A Million Worlds With You. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan mietteeni koko trilogiasta.

https://adelheid79.blogspot.com/2016/02/firebird-trilogy-claudia-gray.html

tiistai 17. lokakuuta 2017

Harry Potter -sarja: J. K. Rowling

Harry Potter ja viisasten kivi: J.K.Rowling. Suomentanut Jaana Kapari. Kuvittanut Jim Kay. Tammi 2015 (kuvitettu painos.)

Englanninkielinen alkuteos (1997, 2015 kuvitettu painos): Harry Potter and the Philosophers's Stone

"Harry Potter on mielestään ihan tavallinen poika. Tosin hän asuu huoltajiensa luona portaiden alla olevassa kaapissa. Harryn elämä muuttuu täysin, kun hän saa 11-vuotispäivänään merkillisen kirjeen. Se on kutsu Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun.


Harrylle avautuu kokonaan uusi maailma, johon kuuluvat velhot, noidat, yksisarviset ja lohikäärmeet. Harry saa tietää olevansa velhojen sukua! 

Silti kaikki on aloitettava alusta. Tylypahkassa Harry opiskelee taikuuden alkeita, kuten muodonmuutoksia, taikajuomien tekoa, loitsuja ja suojautumista pimeyden voimilta. Koulunkäynti on hauskaa, mutta henkeäsalpaavan jännittäväksi se muuttuu, kun Harry ryhtyy ratkomaan kiehtovaa arvoitusta ystäviensä Ron Wesleyn ja Hermione Grangerin kanssa, ja pelissä on tiedät-kai-kuka...
----------

Kate Greenway -mitalilla palkitun Jim Kayn häikäisevä nelivärikuvitus on hieno tulkinta Tylypahkan maagisesta maailmasta. Kayn kuvissa on herkkyyttä, huumoria ja voimaa. Maalauksellisuus ja tarkkaan harkitut yksityiskohdat tekevät oikeutta Rowlingin ajattomalle klassikolle. Nyt myös nuoremmat lukijat voivat tarttua Rowlingin teossarjaan ja vanhemmille faneille tarjolla on nyt jotain aivan uutta! Näyttävä ja suurikokoinen lahjakirja."

Oma arvio:


Minun kirjallisessa sivistyksessäni on aina ollut Harry Potterien kokoinen aukko, ja se on hiukan hävettänyt minua. Kerran nuorempana yritin lukea tätä ensimmäistä osaa, mutta jotenkin se tuntui liian vaikealta. En ollut juurikaan silloin lukenut fantasiakirjallisuutta, ja olin kovin tottumaton kaikkeen sellaiseen kirjallisuudessa. Nyt minua arvelutti, tuntuisiko Harry Potterit liian lapselliselta minun makuuni, kun päähenkilö on vasta 11-vuotias poika. Olen nuortenkirjoja valitessani pitänyt itselleni sellaista rajaa, että päähenkilön on oltava vähintään 15-vuotias.

"Ongelma oli se, että Harryn lähettyvillä tapahtui usein kummia, eikä auttanut vaikka hän kuinka , ettei hän niitä kummia pannut tapahtumaan."

Tarina imaisi minut alkukankeuden jälkeen melko nopeaa mukaansa. Minä en oikein jaksanut innostua vielä Harryn alkuvaiheista Dursleyn perheessä, mutta kun Hagrid tulee hakemaan Harryä mukaansa, vie hänet erilaisiin velhotarvikekauppoihin ja Harry viimein lähtee matkaan kohti velhokoulua, nautin lukemastani suuresti. Minulle jäi kirjasta sellainen mukava suutuntuma, niin mukavasti luettavaa tekstiä J.K.Rowling kirjoittaa. Jim Kayn hienot kuvitukset ovat aivan hengästyttävän hienoja, joita voisin jäädä tuijottelemaan tunneiksi. Jaana Kapari on myös tehnyt hienoa, perusteellista käännöstyötä.

" 'Hermione, montako kertaa elämässä kukaan saa nähdä kun lohikäärme kuoriutuu?' "

Harry on lempeä, fiksu henkilöhahmo, josta ei voi olla pitämättä. Hän joutuu sijaiskodissaan kiusatuksi, mutta osaa antaa kamalalle Dudley-serkulleen takaisin hyvin älykkäällä tavalla. Pahansuopa hän ei ole siis lainkaan, mutta pitää puolensa.


 Harryn ensiaskelia noitakoulussa on mukava seurata, etenkin kun siihen kuuluu niin paljon kaikkea erikoista: huispauspelit, tupajärjestykset, kirjeitä lähettävät pöllöt, erikoiset oppitunnit.  Harry ystävystyy jo junassa Ron Weasleyn kanssa. Myöhemmin hän tutustuu myös Nevilleen ja Hermioneen - viimeksi mainittu saa pojat alussa raivon partaalle. Niin myös minutkin. En voi alkuun sietää koko viisastelevaa tyttöä, mutta onneksi hänestä tulee tarinann edetessä sisedettävämpi. Tottakai noitakoulussa on ärsyttäviä kiusanhenkiä, kuten Malfoy ystävineen, jotka ottavat Harryn  silmätikukseen. Onneksi oveluus voittaa aina ilkeyden, ja typerykset saavat nenilleen.

"Ron haukkoi henkeä.
'Mitä?' Harry sanoi. 
'Sinä sanoit tiedät-kai-kenen nimen!' Ron parahti kuulostaen sekä järkyttyneeltä ja ihailevalta. 'Olisin kuvitellut, että sinä kaikista ihmisistä-' "  

Tarinan taustalla piilee uhka kamalasta Voldemortista, joka on Harry Potterin ja Viisasten kiven perässä. Myös omituisesti kyräilevä professori Kalkaros saa Harryn ystävineen epäilemään, että hänellä olisi pahat aikeet mielessään.
Lopussa kuitenkin tulee järisyttävä juonenkäänne, joka saa lapset muuttamaan epäilystensä suuntaa.   

Lempeä ja hiukan hölmö Hagrid on kirjan lempihahmoni. Hän on aina Harryn ja hänen ystäviensä puolella. 

Olen ylpeä itsestäni, että luin viimeinkin ensimmäisen Harry Potterini. Kyllä tämä on ehdottomasti kaiken ikäisille sopiva kirja. Poikani sai tämän saman kuvitetun painoksen kuusivuotislahjaksi kummisedältään, ja olemme aloittaneet kirjan luvun myös hänen kanssan yhdessä. Aion myös jatkaa sarjan lukemista eteenpäin vielä jossain vaiheessa, ehkäpä kesällä.
 
Arvosanani tälle kirjalle 4,5  

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!


Harry Potter ja Viisasten kivi muissa blogeissa: 
  
Kirjojen keskellä
Luettua elämää
Kirjoista
Yöpöydän kirjat
Sininen keskitie
Kirjasähkökäyrä
Kirjakaapissa

Harry Potter ja salaisuuksien kammio: J. K. Rowling. Suomentanut Jaana Kapari. Kuvittanut Jim Kay. Tammi 2016 (Kuvitettu painos) 


Englanninkielinen alkuteos (1998, kuv. painos 2015): Harry Potter and the Chamber of Secrets 


"Harry Potterin ankea kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy vauhdikkaasti, kun noitakoulusta tutut Weasleyn veljekset hakevat hänet pois lentävällä Anglialla. Ensimmäistä kertaa elämässään Harry pääsee tutustumaan oikeaan velhoperheeseen, jossa loihditaan ruokaa, luetaan eläviä taikakirjoja ja kitketään puutarhasta menninkäisiä.

Sekopäinen Dobby-tonttu on varoittanut Harrya palaamasta takaisin Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun, mutta mikään ei saisi Harrya jäämään pois. Toinen lukuvuosi ei kuitenkaan ala Harryn ja Ron Weasleyn osalta aivan suunnitelmien mukaan. Jostain merkillisestä syystä he eivät pääse Tylypahkan pikajunan kyytiin. Kun he lopulta saapuvat kouluun, on vastaanotto kirjaimellisesti murskaava. Ja pian koulussa alkaa tapahtua kummia. Miksi Harry kuulee pelottavia ääniä, joita muut eivät kuule?(Tammi)"

Oma arvio: 

Minulla kesti harmillisen pitkään, ennen kuin jatkoin Harry Potter -sarjan lukemista. Osittain se johtui siitä, että halusin odottaa seuraavan kuvitetun painoksen saapumista. Kun olen jo niin rakastunut Jim Kayn huikeisiin kuvituksiin, en voi enää lukea kirjoja ilman niitä.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio alkaa taas siitä, mistä ensimmäinen osakin: Harry on taas ikävien sukulaistensa luona, joutuu sietämään rasittavaa Dudley-serkkuaan ja saa osakseen vähättelyä ja pilkkaa. Harryn täti ja setä eivät halua kuulla puhuttavankaan taikuudesta, joten he vahtivat Harryä alituiseen, ettei hän käyttäisi taikavoimia heidän talossaan. Harry on kuitenkin luonteeltaan hiukan uhmakas ja haluaa hiukan kiusoitella sijaisperhettään.

Kun Harryn huoneeseen tupsahtaa varsin omituinen kotitonttu Dobby, joka vannottaa Harryä palaamasta Tylypahkaan, poika ei ota tontun höpinöitä kuuleviin korviinsakaan. Vielä kun Vernon-setä päättää ilkeyttään vielä lukita pojan huoneeseensa, ettei tämä pääse takaisin kouluun aloittamaan uutta lukuvuotta, Harry on epätoivon partaalla. Onneksi nokkelat Weasleyn veljekset tulevat pelastamaan Harryn heidän isänsä lentävällä autolla. Vaikka pojilla on melkoisia mutkia matkassa, pääsevät he viimein takaisin Tylypahkaan, ihmeelliseen opinahjoonsa.

"Sinä opetat suojautumista pimeyden voimilta!" Harry sanoi. "Sinä et voi lähteä nyt! Et kun pimeyden voimat ovat valloillaan!" (s. 224)

Toisena lukuvuotenaan Harry saa uuden ihailijan, tai oikeastaan kaksi. Koulun uusi, omahyväinen opettaja, Gilderoy Lockhart, vaikuttaa olevan suuri Harry Potter -fani, vaikka hänen ylitsevuotava omakehunsa ja itserakkautensa meinaakin hieman jättää sen varjoonsa. Gilderoy puhuu paljon, mutta tekee hyvin vähän. Aivan mainion pöhkö hahmo minun mielestäni. Lisäksi Weasleyn perheen tytär Ginny aloittaa nyt Tylypahkan velhokoulun, ja hän on silminnähden ihastunut Harryyn. Tämä sekä nolottaa että ärsyttää Harryä, etenkin kun häntä aina pilkkaava Draco Malfoy saa siitä lisää pontta ivailuun.

Jim Kayn näkemys Gilderoy Lockhartista
Tässä osassa pääsee tutustumaan myös professori Verson johdatuksella Alruunoihin, maassa juuresten tapaan kasvaviin pikkuotuksiin, tyttöjen vessassa asuvaan haamuun, murjottavaa Myrttiin sekä hirmuiseen basiliskiin. Harry käy Tylypahkan kummajaisten juhlissa, joissa on mitä ällöttävimmät tarjoilut. Rowlingin mielikuvitus on päässyt tosissaan lentoon kirjaa kirjoittaessa.

Professori Verso ja Alruunat
Harry ystävineen yrittävät selvittää Tylypahkan mysteeriä, kun opinahjossa alkaa sattua kamalia onnettomuuksia. He ottavat ohjat omiin käsiinsä ja laittavat taikajuomanvalmistustaitonsa koetukselle. Näsäviisas Hermione pääsee tietenkin johtamaan liemen valmistusta. Harry myös huomaa itsessään kyvyn, joka saa hänet miettimään, valitsiko Lajitteluhattu hänelle sittenkään oikeaa tupaa. Mitä jos hän onkin Luihuinen? Kirjan lopussa paljastuu hyytäviä asioita, mutta Harry ja ystävät selviävät taas kaikesta kuten pitääkin. Arvoitus jää silti ilmaan roikkumaan: saako Voldemort vielä Harryn satimeen?

SALAISUUKSIEN KAMMIO 
ON AVATTU. 
VAROKAA, PERILLISEN VIHOLLISET. (s. 107)

Tämä oli taas vertaansa vailla oleva lukunautinto. Annoin vain tarinan ja tunnelman viedä, ihastelin kauniita kuvia ja nautiskelin lukemastani. Seuraava osa, kuvitettuna painoksena tietenkin, odottaakin jo minua kirjaston varaushyllyssä.

"Mutta miksi hänen täytyi mennä kirjastoon?"
"Koska niin Hermione tekee" Ron sanoi ja kohautti olkiaan. "Jos olet epätietoinen, mene kirjastoon." (s. 194)

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta (kuten Hermionekin tekisi.)

Harry Potter ja salaisuuksien kammio muissa blogeissa: