maanantai 11. joulukuuta 2017

Kilpikonnan kuorella: John Green

Kilpikonnan kuorella: John Green. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Turtles All the Way Down. Kannen suunnittelu: Rodrigo Corrall


"16-vuotias Aza alkaa selvittää kadonneen miljonääri Russell Pickettin mysteeriä vastahakoisesti. Luvattu sadan tuhannen dollarin palkkio ja parhaan ystävän innostus vetävät Azan kuitenkin mukaan tutkimuksiin. Vetovoimaa löytyy myös miljonäärin pojasta Davisista, jonka Aza on joskus kauan sitten tuntenut.

Aza tekee parhaansa. Hän haluaa olla kiltti tytär, uskollinen ystävä, hyvä oppilas, jopa taitava etsivä, samalla kun yrittää elää pakkomielteisten ajatustensa yhä pahenevassa syöksykierteessä." (WSOY)

Kirjatraileri:  https://youtu.be/Lxr_ZlB8Mws

Oma arvio:

Nuorten lisääntyneet mielenterveysongelmat ovat olleet viime vuosina kovasti tapetilla, ja tämän huomaa myös tarkastellessa parin viime vuoden nuortenkirjakattausta. Varsinkin tämän vuoden aikana olen lukenut useita nuortenkirjoja, joissa joko päähenkilöllä tai sivuhenkilöllä on ollut masennusta, ahdistuneisuushäiriö, pakkomielteinen häiriö tai jotain muuta ongelmaa mielenterveyden kanssa. Listaan ne tämän arvion loppuun. On hienoa, ettei nuortenkirjan päähenkilön tarvitse olla virheetön, vaan mielenterveysongelmista kärsivä nuori lukija voi tarvittaessa saada vertaistukea kirjan henkilöiden tarinasta. Toisaalta, vaikka lukija ei itse kärsisi mielenterveyden ongelmista, hänen näkemyksensä avartuu ja hän saa eväitä siihen, miten voi tukea esimerkiksi ystäväänsä, jolla ilmenee ongelmia.

Fiktiivisen kaunokirjallisuuden tarkoitus ei ole kuitenkaan valistaa eikä päteä, vaan viihdyttää lukijaansa. Sitä John Greenin kirjat tekevät onnistuneesti yksi toisensa jälkeen, eikä Kilpikonnan kuorella petä odotuksiani. Toki samoja greenimäisiä maneereja on kirjassa havaittavissa kuin ennenkin: ylianalysoivia teinejä, tähtitaivaan tuijottelua sekä nokkelasanaisia puheluja ja tekstiviestittelyjä.

Kuva: Pixabay

Romanttisessa suhteessa oli eräitä juttuja jotka herättivät minussa ahdistusta, kuten 1. Suuteleminen, 2. Pakko valita sanansa niin ettei loukkaa toisen tunteita, 3. Se että vain pahentaa asioita yrittäessään pyytää anteeksi, 4. Se että elokuvissa on pakko pitää toista kädestä, vaikka kädet ovat hikiset ja hiki alkaa sekoittua, 5. Se että toinen kysyy "Mitä ajattelet?" Ja siihen pitää vastata tyyliin "Kulta, ajattelen sinua", vaikka todellisuudessa ajattelee sitä, että lehmät eivät voisi elää jos niiden elimistössä ei olisi bakteereja, mikä taas tarkoittaa että lehmät eivät ole riippumattomia olentoja, mutta sellaista ei voi sanoa ääneen, joten on pakko valita, valehteleeko vai vaikuttaako omituiselta. (s. 46)
 
Kirjan päähenkilönä on viimeistä lukiovuottaan opiskeleva Aza Holmes, joka kärsii pakko-oireista. Lähinnä ne ilmenevät ajatuksina, joista hän ei pääse millään eroon. Ajatuksiaan hän kuvailee päättymättömänä spiraalina, jota myös kansikuvakin symboloi. Aza ajattelee hyvin paljon bakteereja, joten pakkoajatukset tupsahtavat mieleen niin syödessä, kätellessä ja varsinkin suudellessa. Hänen suurin pelkonsa on saada clostridium-bakteeri, mutta hän on hyvin tietoinen myös muista, kuolemantapauksia aiheuttavista pöpöistä. Vaikka hän kuinka yrittää työntää ajatuksiaan pois, ne ottavat vallan ja puhuttelevat Azaa. Turhauttavaahan se on.

Kuva: Pixabay

Ajattelen: En pääse tästä koskaan eroon.
Ajattelen: Ajatuksiaan ei voi valita.
Ajattelen: Olet kuolemaisillani ja sisälläsi on eliöitä jotka syövät ihonkin puhki.
Ajattelen, ajattelen, ajattelen. (s. 89)

Azalla on ystävä nimeltä Daisy, joka on valtavan kiinnostunut kaupungissa sattuneesta miljonääri Russell Pickettin katoamistapauksesta. Hän saa houkuteltua Azan mukaan salapoliisityöhön, sillä Aza on joskus tuntenut Pickettin pojan Davisin. Davis sattuukin olemaan melkoisen söpö tapaus ja selvästi kiinnostunut Azasta. Miten Aza voisi voittaa pakkoajatuksensa, kun ne hyökkäävät heti, kun poika pitää häntä kädestä tai yrittää suudella häntä.

Davis: Tämä saa minut tuntemaan, että pidät minusta vain kaukaa. Haluan olla pidetty läheltä.

Kirjoitin ja deletoin, kirjoitin ja deletoin. En saanut vastatuksi. (s. 235)

Azan tuskaan on helppo samaistua. Hän haluaisi valtavasti olla normaali, mutta ei voi ajatuksilleen mitään. Onneksi hänellä on ystävä, joka ymmärtää, sekä äiti, joka yrittää olla hössöttämästä tyttärensä ympärillä. Davis on poika, johon voi luottaa, mutta Aza ei oikein teidä, mitä heidän jutustaan voisi tulla, sillä ajatusten spiraalit ovat loppumattomia. Davis puolestaan kipuilee kadonneen isänsä kohtaloa ja sitä, että hänen pitäisi nyt olla isänä 13-vuotiaalle pikkuveljelleen.

 Kun ajatukseni alkoivat kiertää spiraalia, olin spiraalissa ja spiraali oli minussa. (s. 140)

Green on onnistunut kirjoittamaan yhtä aikaa vakavan ja hulvattoman kirjan, jossa nuoret heittäytyvät välillä hyvinkin syvällisiksi, mutta eivät unohda nuorille ominaista höseltämistä. Ainut miinus tulee kirjan nimestä, joka on minusta kamalan tönkkö ja luotaantyöntävä. Kirjan nimen merkitys avautuu vasta kirjan loppuvaiheilla, enkä aio paljastaa sitä nyt tässä, mutta alkuperäisen nimen (Turtles all the way down) tarkoitus ei ehkä avaudu käännöksessä.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kirjan vuoksi
Kirjasähkökäyrä
Bibbidi Bobbidi Book
Mustetta paperilla
Sivujen havinaa


Muita mielenterveyden ongelmia käsitteleviä nuortenkirjoja:

Univeljet: Sonja Kinnunen (masennus)
Kosmoksessa tavataan: Jack Cheng (skitsofrenia)
Yksi täydellinen päivä: Jennifer Niven (maanis-depressiivisyys)
Oonko ihan normaali?: Holly Bourne (pakko-oireinen häiriö)
Fangirl: Rainbow Rowell (sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriö)
Night school -sarja: C. J. Daugherty (paniikkihäiriö)
Girl Online -sarja: Zoe Sugg (paniikkihäiriö)

Muut John Greenin teokset blogissani: 

Will Grayson, Will Grayson (yhdessä David Levithanin kanssa) , 2017
Kaikki viimeiset sanat, 2014
"Lumienkeli-ilmiö"   Kirjassa: Let it Snow - kolme talvista tarinaa, 2016
Teoria Katherinesta, 2016
Tähtiin kirjoitettu virhe, 2013


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2017: Luukku 10

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2017: Luukku 10

Kuva. Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat -blogi


Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Mistä tuntee joulun? Onko se lumivalkoinen hanki ja hiljalleen satava höytyvälumi, onko se kauniit joululaulut, onko se pakettivuori kuusen alla, onko se lasten jännitys ja aito riemu, onko se ruuan tuoksu, yhdessä syöty ateria, herkullinen kuivakakku mummolassa, joulukirkon harras tunnelma, punanuttuinen joulupukki, paketista löytyvät villasukat? 

Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:
– Tule, varpu, riemulla, ota siemen multa!
Joulu on, koditon varpuseni onneton,
tule tänne riemulla, ota siemen multa!

Joulua on hankala määritellä, sillä se on paljon enemmän kuin mihin sanat riittävät. Joulun voi tuntea sydämessään, vaikkei ostaisi yhtään joululahjaa. Jouluna tulee rakkaat ihmiset entistä läheisimmiksi, ja ne, jotka ovat poisnukkuneet, tulevat mieleen juuri jouluaaton iltahämyssä. Joulua voi viettää, vaikkei uskoisi joulun kristilliseen sanomaan. Joulu on olotila, tunnelma, rauha, tyyneys ja yhdessäolo. Joulu on rakkaus.

Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta:
– Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.
Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.
kiitollisna siemenen otan kyllä sulta!

Mitä toivoa joululta? Valkea joulu on monesti vain lauluissa, eikä lumen määrällä  ole välttämättä merkitystä. Lahjat kertovat antajastaan ja saajastaan, niistä huokuu ajatus ja välittäminen, mutta ne eivät ole  tärkeimpiä joulussa. Maailmanrauhaa ei toivomalla saa, saati poistettua köyhyyttä ja ihmisten eriarvoisuutta. Aina jossain joku suree  rakastaan, joka ei tänä jouluna istukaan yhteisessä joulupöydässä.  Ei voi toivoa poisnukkuneita takaisin. Mutta yhtä asiaa voisi toivoa. Sitä, että kaikki pysähtyisivät hetkeksi. Istahtaisivat rauhassa ja miettisivät, mikä on lopulta tärkeää ja mistä kannattaa pitää kiinni. Joskus elämä murjoo, ihmiset kaikkoavat, talous romahtaa tai terveys pettää, mutta kaikilla on jotain, mikä kantaa eteenpäin. Mikä on sinun tärkein asiasi? 

– En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

(Varpunen jouluaamuna (Sparven om julmorgonen)
 Zacharias Topelius 1859. Suomentanut Konrad Alexis Hougberg)

Joulu on ilon ja surun juhla, harras ja riehakas, tyyni ja kuohuva, kirkas ja synkkä, hiljainen ja äänekäs, kaunis ja rujo, pröystäilevä ja vaatimaton. 

Kaunista joulua kaikille ja muistakaa lukea paljon!

Kevennyksenä lopuksi minun jouluni suosikit:

Paras jouluelokuva: Rakkautta vain (Love Actually) 
Paras jouluanimaatio: Lumiukko (the Snowman)
Paras joulukirja:
Myyrä ja joulu: Hana Doskocilova & Zdenek Miler
Paras jouluruno:  Varpunen jouluaamuna: Zacharias Topelius
Paras joululaulu:   (Happy Xmas (War Is Over)): John Lennon ja Yoko Ono
Paras jouluruoka:  kinkku
Paras joulujuoma: punaviini
Paras joululeivonnainen: suklaakakku
Paras joulumakeinen: Finlandia marmeladikuulat
Paras jouluperinne: joulusauna ennen ateriaa

Kuva: Pixabay


Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 9: Yöpöydän kirjat 
Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 11: Tuulevin lukublogi


keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Hotellien henget - kummitustarinoita suomalaisista majapaikoista: Tiina Hautala

Hotellien henget - kummitustarinoita suomalaisista majapaikoista: Tiina Hautala. Kuvitus Suvi Kari. Haamu 2017


"Mitä oikeastaan tiedät majapaikastasi? Tervetuloa tutustumaan hotellien henkiin!

Hotellit ovat elämänkohtaloiden risteyspaikkoja. Huoneiden ja kabinettien huomassa ovat leiskuneet intohimot, perhedraamat, sydänsurut, poliittiset vehkeilyt ja villit sisäpiirin juhlat. Ja siinä rinnalla ovat vierailleet tavalliset matkaajat, jotka arvostavat rauhallista yötä ja tasokasta aamupalaa – sekä kiehtovia tarinoita. Tähän kirjaan on kerätty aavetarinoita suomalaisista hotelleista, joissa on historiaa, tunnelmaa, persoonallisuutta ja hyvä henki.

Suvi Karin upeasti kuvittamissa aavetarinoissa ovat mukana GLO Hotel Art (Helsinki), Park Hotel (Turku), Mukkulan Kartano (Lahti), Hotelli Vanajanlinna (Hämeenlinna), Imatran Valtionhotelli (Imatra), Grand Hotel Tammer (Tampere), Hotelli Punkaharju (Punkaharju), Hotelli Central (Vaasa), Hotelli Seurahuone (Kokkola) ja Hotelli Lasaretti (Oulu)."(Haamu)

Kirjatraileri:  https://youtu.be/NmrEQJKnFVk

Oma arvio: 

Itsenäisen Suomen 100-vuotispäivänä bloggaan suomalaisten hotellien kummitustarinoita sisältävästä teoksesta, sillä suomalaiset kummitustarinat ovat arvokasta kansanperintöä siinä missä muutkin. Tiina Hautala on kirjoittanut teokseen tarinat kymmenestä eri hotellista tai majapaikasta, jotka ovat kaikki tavalla tai toisella ylpeitä kummituksistaan. Jokaisella kummituksella on oma, kiehtova tarinansa, ja omat persoonalliset ominaisuutensa. 



Monet hotellien vieraat tai työntekijät ovat joutuneet pyörtämään mielipiteensä kummittelun olemassaolosta, kun ovat joutuneet todistamaan yön tai aamun pimeinä tunteita outoja ääniä, näkyjä tai tuntemuksia. Yksi asia tuntuu yhdistävän näitä kertomuksia: hotellit tuntuvat kertovan tarinoitaan ylpeinä ja uskovat haamujen olemassaolon olevan osa hotellinsa toimintaa, persoonallinen säväys paikan historiaan.

1990-luvulla eräs pariskunta todisti syksyisenä yönä kummallisen näyn katsoessaan huoneensa ikkunasta puutarhaan. Keskellä pihaa puistokäytävän kohdalla väreili ihan selkeä vaalea naishahmo, joka istui siinä kuin ilmassa. (Hotelli Vanajanlinna, s. 47) 

********

Hotellin turvakamerat ovat myös käyttäytyneet kummasti. Ihmiskokoisen hahmon havainnointiin säädetty lämpötunnistin käynnistää kameroita outoihin aikoihin erityisesti länsisiivessä. Kuvassa näkyy yleensä tyhjä hotellikäytävä, jossa on selittämättömiä varjoja. (Hotelli Vanajanlinna, s. 54)

********

Talon väki teitää ja kuulee aavetarinoita sekä toisiltaan että myös yöpyjiltä.
Vessojen siivoojia varoitellaan, että aina toisinaan öisin, kun jynssäät yhtä vessakoppia, avautuu hiljaa naristen toisen kopin ovi. (Hotelli Punkaharju, s.82)

Myös oman kotikaupunkini Oulun Hotelli Lasaretti on mukana kirjassa. Tuo niin olutpanimona, maaherran virkatalona kuin sotilassairaalanakin toiminut rakennus on tunnettu ensimmäisen presidenttimme Kaarlo Juho Stählbergin Amanda-vaimon haamusta, joka tuntuu pitävän paikassa yhä jöötä. Myös kellarissa sijaitsevan, entisen ruumishuoneen omituinen ilmapiiri ja sotilaspukuisen hahmon juoksupyrähdys illan hämyssä ihmetyttävät paikan työntekijöitä. 

 Uusille työntekijöille kerrotaan, että huoneeseen tultaessa kannattaa sanoa reippaasti kuuluvaan ääneen: "Päivää kaikille". Ainakin, jos toivoo, että työskentely sujuu mutkattomasti ja ilman silmäkulmassa vilahtelevia hahmoja. (Hotelli Lasaretti, s. 108)

Minä innostuin tarinoista niin paljon, että seuraavan kerran, kun varaan hotellia jostain kaupungista, tarkistan, onko se joku kirjan hotelleista. Vaikka kummitustarinoita luen pilke silmäkulmassa, ovat ne hyvin hieno osa kulttuuriperimäämme ja niihin voi suhtautua vakavalla kunnioituksella. Suosittelen tutustamaan kirjan tarinoihin, joissa pääsee tutustumaan muutenkin kyseisten majapaikkojen viehkeään historiaan.


Arvosanani kirjalle 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kummitustarinoita löydät myös näistä:


Hotellien henget muissa blogeissa:

Kirjan vuoksi
Kirjakaapin avain

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan  27: Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

lauantai 2. joulukuuta 2017

Univeljet: Sonja Kinnunen

Univeljet: Sonja Kinnunen. Reuna 2017.

Kansi: Emilia Hämäläinen.

"Lumivyöry tappoi kymmeniä ihmisiä. Kaksi poikaa selvisi onnettomuudesta hengissä, mutta vain yhden tiedetään selvinneen. Päivisin nämä 17-vuotiaat pojat, Alex ja Eli, elävät omaa elämäänsä pystymättä tapaamaan toisiaan, mutta heidän yönsä ovat muuttuneet päälaelleen. Uni ei olekaan enää yksityinen lepohetki vaan toinen ulottuvuus, jossa on vakituinen vierailija.

Alexilla on paljon hyviä kavereita ja hän seurustelee koulun halutuimman tytön kanssa. Normaali arki kuitenkin kärsii, kun ajatukset lipsuvat todentuntuiseksi muuttuneissa unissa esiintyvään poikaan, joka ei suostu puhumaan. Elin surullisen katseen taakse kätkeytyy toinen todellisuus. Pojat jakavat maailman, joka muuttaa heidän elämänsä lopullisesti.

Unien oudot maisemat ja hurjat retket tempaisevat lukijan mukaansa vastustamattomasti. Univeljet kertoo paitsi ystävyydestä, uudesta rakkaudesta, mielenterveysongelmista, kiusaamisesta ja tulehtuneista perhesuhteista, myös itsetunnon tärkeydestä." (Reuna)

Oma arvio:

Sonja Kinnunen johdattaa hyvin kauniilla ja vaihtelevan kuvailevalla kerrontatyylillään lukijansa eräänlaiseen unenkaltaiseen välitilaan, jossa kahden eri ulottuvuuden asukkaat, Alex ja Eli kohtaavat. He eivät vielä tiedä, miksi he ovat tavanneet toisensa jo pitkään unimaailmassa. Alex ei myöskään ymmärrä, miksi Eli on niin murheen murtama, ja miksi tämä ei puhu hänelle. Elillä siihen on syynsä, mutta kauaa hän ei enää voi vaieta. Kerronta etenee vuorotellen molemman pojan näkökulmasta.

"Pelkään, että jos puhun, hän katoaa." (s. 23)

Unitilassa ei kuitenkaan olla kaiken aikaa. Univeljet esittelee kaksi erilaista rinnakkaismaailmaa, Newshade-nimisen kaupungin eri ulottuvuudet, joista toisessa, Alexin ulottuvuudessa käy huumekauppa kovimmillaan. Siellä nuorten paras ajanviettopaikka on saastainen vanha purkkatehdas. Tuota kammottavaa paikkaa hallitsee Alexin Medusaksi nimittämä nainen, joka välittää nuorille huumeita ja piikittää itseäänkin. Alex joutuu pian pyytämään naisen apua saadakseen uutta kohuhuumetta, joka vaivuttaa käyttäjänsä koomankaltaiseen uneen jopa pariksi vuorokaudeksi. Alexilla on omat syynsä päästä pitkäaikaiseen uneen - surumielinen Eli, jota hän ei saa päivisinkään mielestään. Alexin kunnollisen täydellinen tyttöystävä Lisa alkaa jo epäillä jotakin, kun hänen poikaystävänsä tuntuu aina olevan muissa maailmoissa.

Oletko odottamassa minua, kun suljen jälleen silmäni? (s. 29)

Elin ulottuvuudessa menee nuorisolla hiukan paremmin, mutta Elin elämä ei ole kovin auvoisaa. Hänen tiedemies-isänsä viettää kaiken aikansa laboratoriossaan eikä huomaa poikaansa, kun taas mielenterveysongelmista kärsinyt äiti on lähtenyt Elin ollessa pieni. Kaiken kurjuuden huipuksi Eli on joutunut järjestelmällisen koulukiusaamisen uhriksi. Devan joukkoineen eivät harrasta mitään pikkutönimistä, vaan he pelaavat kovaa peliä. Tämä kaikki on Elin surusilmäisyyden syynä. Kunnes hän tapaa pelastajansa, Alexin.

Kuva: Pixabay

Nousen ylös ja juoksen.
Juoksen, koska tunnen lumen jalkapohjissani.
Juoksen, koska kukaan ei jahtaa minua.
Hymyilen, koska kukaan ei näe sitä.(s. 144)

Tämän kirjan idea on erittäin kiehtova, etenkin alun unijaksot ovat ihanan utuisia ja viipyileviä, tosin jossain vaiheessa unien tapahtumat menevät melko sekaviksi. Minulle tulee niistä hiukan mieleen Veronica Rothin Outolintu-trilogian simulaatiojaksot. Unissa olevista ovista minulle taas tulee mieleen Kerstin Gierin Unien kirjat -trilogia, jossa myös seikkaillaan unissa, jotka löytyvät ovien takaa. Univeljissä ovet eivät ole kuitenkaan niin keskeisessä asemassa. Pidän myös kovasti kirjan rinnakkaismaailma-asettelusta, vaikka olisin hiukan enemmän kaivannut Newshaden eri puolten erojen kuvailuja. Nyt ne eivät hirveästi erottuneet minulle.

Yksi katse. Kylmät kasvot ja pään pudistus.
Älä mene. (s.192)

Alexin ynseät ajatukset tyttöystäväänsä kohtaan on melko ilkeää, mutta toisaalta rehellistä: jos ei rakasta toista, ei sitten rakasta. Toisaalta eivät asiat ole niin mustavalkoisia, ja Alex joutuukin painimaan tunteidensa kanssa, sillä tokihan hän välittää Lisasta. Alexin vankkumattomuus Elin suojelijana ja pelastajana on suloista. Poikien rakkaus on kuvattu hyvin tunteikkaasti, joskin välillä hiukan överirajoja hipoen.

Ensimmäinen kerta ikuisuuksiin, kun oikeasti haluan olla hereillä enkä paeta uniin. (s. 320)

Elin surullisuus ja tilanteen ankeus meinaa välillä käydä turhankin ankeuttavaksi lukea, ja muutenkin koko kirjan yleissävy on melko synkkä. Elin äiti on hyvin äärimmäisyyksiin menevä, hullu tiedenainen, josta tulee ihan mieleen hirviön luonut Victor Frankenstein Mary Shelleyn teoksesta. Hiukan sama asetelma tässä kirjassa onkin, vaikka Eli ei mikään hirviö olekaan.

Kirjan juoni on minusta hyvin kekseliäästi rakennettu, vaikka täysin aukoton se ei ole. Myöskin jotkut kömpelöt lauserakenteet häiritsivät minua. Jännitin kovasti, millaiseen loppuratkaisuun tarina päättyy. Sinänsä se ei yllättänyt minua, mutta olisin kuitenkin toivonut erilaista ratkaisua. Suosittelen kirjaa erityisesti yli 15-vuotiaille nuorille, jotka haluavat sukeltaa unien utuiseen maailmaan. Kirja käsittelee myös hienolla tavalla rohkeutta ja uskallusta olla oma itsensä. Se punnitsee taitavalla tavalla ystävyyden ja rakkauden voimaa.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Univeljet muissa blogeissa: 

En löytänyt vielä muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier (unimaailmat)
Tiimalasi-trilogia: Gena Showalter (rinnakkaistodellisuudet)
Where Futures End: Parker Peevyhouse (rinnakkaistodellisuudet)
Firebird-trilogy: Claudia Gray (rinnakkaistodellisuudet)
Nokkosvallankumous: Siiri Enoranta (poikarakkaus, fantasia)

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Päivitys Baabel-trilogiaan

Luin Richard Farrin Baabel-trilogian toisen osan Henkien metsä. Klikkaa kuvasta päästäksesi lukemaan mietteeni niin trilogian ensimmäistä kuin tästä toisestakin osasta.

https://adelheid79.blogspot.com/2016/01/baabel-sarja-richard-farr.html

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Pehmolelutyttö: Jukka Behm.

Pehmolelutyttö: Jukka Behm. WSOY 2017.

Kansi: Laura Lyytinen (iStockphoto)

"Emilialla on salaisuus, jonka hän kertoo vain pehmoleluilleen. Hän myy aikaansa miehille - tuntemattomille aikuisille miehille, jotka ihailevat hänen kuviaan netissä. Rahanteko tuntuu ällistyttävän helpolta. 

Pehmolelutytön silmin raikkaan analyysin kohteeksi joutuvat niin oma perhe kuin kaveritkin, koko nykyhetki, jossa aikuiset koettavat olla nuoria ja nuoret aikuisia. Pikkuhiljaa Emilia sukeltaa yhä syvemmälle peliin, jossa kuvittelee olevansa vallankäyttäjä, kunnes on kadota itseltään."(WSOY)

Oma arvio:

Kirjan takakansikuvaus saattaa äkkiseltään hätkähdyttää, niin karmeita asioita se kuvailee kirjassa  olevan. Laura Lyytisen suunnittelema kansi pehmentää kirjan ensivaikutelmaa, kun viattoman söpö pehmopupu pitelee posket punoittaen käpälää suunsa edessä. Pupulla onkin paljon salaisuuksia sisällään, joista hän ei saa hiiskuakaan, sillä hänen omistajansa, 15-vuotias Emilia uskoutuu pehmoleluilleen kamalista asioista. Hän tekee sen kuitenkin niin suorasti ja viattomasti, ettei hänelle voi olla vihainen, vaan ainoastaan surullinen. 

Nuoret  haluavat olla aikuisia ja aikuiset nuoria. Aika harva on tyytyväinen siihen, mitä hän on tällä hetkellä, enkä minäkään ole siitä tietysti poikkeus. (s. 80)

Emilia näkee kokemansa ja tekemänsä asiat teini-ikäisen tytön, vielä lapsen silmin. Hän näkee aikuisissa paljon sellaista, mitä ei ymmärrä ja mitä hän halveksuen arvostelee, mutta silti hän haluaa olla itsekin aikuinen. Sympaattinen Emilia etsii omaa seksuaalisuuttaan, hakee paikkaansa muiden nuorten keskuudessa ja toivoisi salaa vanhemmiltaan huomiota. Vanhemmilla kun tuntuu olevan ihan omat intressinsä, eikä Emilia kuulu niihin.

Siinä suhteessa poikkean isästäni. Hän lukee paljon. Hän ahmii. Kirjoja, lehtiä, mainoksia. Ihan mitä vain saa käsiinsä. (s.20)

Se, miten Emilia ajautuu kuin vahingossa myymään palveluksiaan netissä, kuvastaa sitä, kuinka helppoa on viattoman nuorten joutua vaikeuksiin ja menettää kontrolli. Emilialle on vielä epäselvää, mitä on rakkaus ja seurustelu - onko se sitä, että hän nousee selvästi itseään vanhemman nettituttavuuden autoon ja kähmii tätä syrjäisessä paikassa?  Eihän se rakkaudelta tunnu, mutta Emilia ei oikein osaa muutakaan. Hän haluaa niin kovasti olla niin kuin muut. Kun ikätoveri Santeri osoittaa kiinnostustaan Emiliaan, tyttö ei oikein tiedä, miten seurustella. Hänellä on vain pahat kokemuksensa aikuisista miehistä.

Minä olin nyt tyttöystävä.
En ollut hyvä tyttöystävä. En ollut Santerin arvoinen. En ollut puhdas. On olemassa likaa, jota ei voi pestä pois vedellä ja suihkusaippualla eikä edes niillä kaikilla kalliilla pulloilla, joita äiti ostaa apteekista ja jotka on testattu Euroopan parhaissa laboratorioissa, ja ehkä siksi minua vähän itketti, mutta pidin kyyneleeni sisälläni. (s. 161.)

Behm osaa kuvata niin hätkähdyttävän osuvasti nuoren tytön huomioita aikuisten maailmasta että omasta itsestään, etten voi kuin ihmetellä, miten hän sen tekee. Elän todellakin Emilian silmin koko tarinan, jonka lopussa koen syviä liikutuksen tunteita. Tarinan päätös tuo toivoa kaiken kauheuden keskelle. Emilian tarinassa korostuu se, kuinka 15-vuotias on vielä pehmoleluihin kiintynyt, vanhempiensa hellyyttä kaipaava lapsi, mutta toisaalta heräävä naisen alku. Hämmentävää aikaa kaikki se. 

Kirjassa nousee Emilian huomioista hyvin tärkeäksi teemaksi seksismi, jonka olemassaolon voi etenkin jo nuoret tytöt aistia. Vaivihkaisia katseita vanhemmilta miehiltä, vihjailuja, kosketuksia. Näitä asioita on hyvä käsitellä, sillä ne eivät ole mihinkään hävinneet.

Jukka Behm on voittanut tällä teoksella WSOY:n järjestämän Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun. Lisäksi Pehmolelutyttö on yksi vuoden 2017 Finlandia Junior -palkintoehdokkaista. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Isä Malakain silmät - Riivaustarina: Marko Hautala

Isä Malakain silmät - Riivaustarina: Marko Hautala. Äänikirja, lukija Jarmo Mäkinen. Storytel original 2017


Kirjatraileri Instagramissa: https://www.instagram.com/p/BarQan7A-R6/

Oma arvio:
Minuun otettiin muutama viikko sitten yhteyttä Storytel-palvelusta, haluaisinko kuunnella Marko Hautalan uusimman kauhuteoksen Isä Malakain silmät - Riivaustarina. Totta kai otin tarjouksen vastaan, sillä olen lukenut ennenkin Hautalan kauhukirjallisuutta ja vaikuttunut. Sain Storyteliltä kuukauden lahjakortin, jotta ehtisin kuunnella tämän pelkästään äänikirjaksi tehdyn, kymmenosaisen kauhuteoksen. Ei muuta kuin laput korville ja lenkille hämärään metsään oikean tunnelman saavuttamiseksi!
Me olemme ne, joita ei ole olemassa. Ja meitä on monta.

Tarinan keskiössä on Anton Lavio niminen mies, joka kärvistelee heti tarinan alussa esiintymisjännityksensä kourissa. Hän on häissä bestmanin roolissa ja hänen pitäisi pitää puhe, mutta se tuottaa tuskaa johtuen miehen sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä. Kun Anton törmää häissä entiseen koulukaveriinsa Nikiin, hän hämmästyy, kuinka muuttunut tuo ennen rappiolla ollut muusikkokaveri on. Niki paljastaa syyn menestykseensä: häntä on auttanut isä Malakai, ja hän antaa Antonillekin tuon mystisen miehen yhteystiedot, jotta tämä saisi apua sosiaalisiin pelkotiloihinsa.

Anton rohkaistuu lähettämään viestin Isä Malakaille ja saa pian vastauksen. Kun hän käy tapaamassa tuota mustaan kaapuun pukeutunutta, valkokasvoista miestä, hän tulee katumapäälle - mihin ihmeeseen hän on sekaantunut. Mies antaa Antonille C-kasetteja kuunneltavakseen, ja pian Anton huomaa etsivänsä kirpputoreilta Walkmaneja. Kummallisilla kaseteilla ei ole puhetta, ei musiikkia, vain omituisia ääniä. Ihme kumma Antonin elämä alkaa sujua, sosiaaliset ongelmat kaikkoavat ja töissä ja naisasioissa tulee menestystä. Kaikella on kuitenkin hintansa. Öisin Anton huomaa saaneensa outoa seuraa makuuhuoneensa varjoihin, ja pian hän joutuu tekemään kammottavia tekoja Isä Malakain käskystä. 

Marko Hautala on tehnyt niin kammottavan psykologisen kauhutarinan, että selkäpiitäni karmii. Demoneja on kuvailtu tarpeeksi, muttei liian yksityiskohtaisesti. Yhdessä kohdassa äänikirjaa on niin kuvottava kohtaus, että lähes voin pahoin, mutta muuten teoksen kauhu on psykologista, tajuntaan tunkeutuvaa ja Danielin tuntemusten kautta hyvin voimallisesti välittyvää. Hautala taitaa psykologisen kauhun ja hänen käyttämänsä vertaukset ja kielikuvat ovat monipuolisia. Jarmo Mäkisen tumma ääni sopii teoksen tyyliin hyvin, tosin hänellä on melko tasapaksu nuotti läpi koko teoksen. 
Storytel tiedottaa, että heille on tulossa ensi vuonna samantyylisiä, pelkästään äänikirjoiksi tehtyjä kymmenosaisia teoksia jopa neljäkymmentä. Näistä noin puolet tulee olemaan käännöksiä ja puolet suomenkielisiä alkuperäisäänikirjoja. Minusta tämä on loistava idea, etenkin jos taso tulee olemaan yhtä hyvä. Niitä odotellessa!

Suosittelen Isä Malakain silmät - Riivaustarinaa ehdottomasti hyvätasoisen kauhun ystäville!

Arvosanani 4,5

Tämä äänikirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:
Samantyylistä luettavaa:

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala. 

lauantai 11. marraskuuta 2017

Kalle Päätalo - kirjailijan elämä: Ritva Ylönen

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen. SKS 2017.

Kannen suunnittelu: Samppa Ranta

"Kalle Päätalo on lähes myyttinen hahmo - työn, omillaan pärjäämisen ja rehellisyyden perikuva. Lukijat ja media loivat Päätalosta tuhkimotarinan sankarin, ja tätä käsitystä Päätalo itsekin vahvisti lukuisissa haastatteluissa ja Iijoki-sarjassaan. Mutta millainen oli mies myytin takana?

Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä tuo esiin todellisen, inhimillisemmän Kalle Päätalon: epävarman, pikkutarkan, työhönsä liikaakin uppoutuvan miehen kirjavine naissuhteineen. Oliko Päätalo sittenkään niin keskiverto ja jokamiesmäinen kuin on ymmärretty? Tai niin rehellinen? Millaisista asioista ja tunteista laveasanainen kirjailija vaikeni?

Kalle Päätalo on suomalaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuinen ilmiö. Suosittu kirjailija on pysytellyt levikkilistojen kärjessä vuosikymmenestä toiseen. Uusi elämäkerta seuraa vaihe vaiheelta, millaisen elämän vetovoimainen kirjailija eli.(SKS)"

Oma arvio:

Kuva: Heidi Petrov
Nyt voi moni lukija hieraista hämmästyksestä silmiään: mitä ihmettä, miksi lähes vain ja ainoastaan YA-kirjoja fanittava Kirjapöllö on lukenut Kalle Päätalosta kirjoitetun elämäkerran. Niin, miksi ihmeessä? Siihen on monta syytä. Minun sukujuureni tulevat Kainuusta, vaikka olenkin koko elämäni asunut Oulussa, joten kai minä jollain tapaa sieluni sopukoissa samaistun tuon alueen ihmisten elämään. Minun suvussani on tehty aina ruumiillista töitä, pidetty lehmiä ja raivattu metsää. Isäni on kirvesmies, joten rakennusalakin on jollain tapaa tuttu. Meillä ei ole puhuttu sievistellen, vaan rumia sanoja väliin päräyttäen. Niinpä samaistumispintaa löytyy monella tapaa, vaikka ei aina niin suoraan, niin kuitenkin välillisesti.

Minä olen lukenut parikymppisenä Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan noin puoliväliin saakka. En muista, mikä oli viimeinen lukemani teos, mutta muistelisin sen olleen joko Pohjalta ponnistaen tai Nuorikkoa näyttämässä. Asia on aina hiukan kaihertanut minua, ja ehkä joku päivä luen vielä tuon sarjan loppuun. 

Kuva: Heidi Petrov
Ensikosketukseni Kalle Päätaloon sain, kun olin alakouluikäinen tyttönen, ja telkkarista tuli kirjailijan lapsuusajasta kertova, Mikko Niskasen ohjaama Elämäni vonkamies -sarja. Katsoimme sitä koko perhe yhdessä ja pidin oikein kovasti sarjan huumorista, mutta myös traagisuudesta. Oli hämmentävää, kuinka Kallen lapsuus vaikutti välillä todella kurjalta, mutta yhtä aikaa silti niin antoisalta. Myöhemmin katsoin myös Kallen nuoruusvuosista kertovan elokuvan Nuoruuteni savotat, ja se elokuva tuli katsottua sitten VHS-kasetilta niin moneen kertaan, että nauha lähes kului puhki. Jotenkin minä samaistuin tuohon sinnikkääseen Kainuun kasvattiin, joka haaveili pöllinteon keskellä kirjailijaksi tulosta, ja nautin selkosen murteesta ja maisemista. Isäni omistamia Päätalo-kirjoja lueskelin jo tuolloin, mutta todellinen kiinnostus Iijoki-sarjan lukemiseen tuli vasta parikymppisenä iltalukiolaisena. Pidin myös englannin kurssin esitelmän tuosta samaisesta sarjasta.

Kuva: Heidi Petrov

Tämän postauksen kuvitukset ovat Kalle Päätalon kotitalolta Kallioniemestä, jossa kävin kesällä 2015 Päätalopäivien yhteydessä. Sain viimeinkin toteutettua haaveeni ja vierailtuani idolini kotona, nähdä Jokijärven maisemat, uuden ja vanhan pirtin, paikkaansa hakevan uunin ja Kallen ja hänen vanhempiensa, Herkon ja Riitun, henkilökohtaisia tavaroita.

Kuva: Heidi Petrov

Kalle Päätalo - kirjailijan elämä -kirjan kirjoittaja Ritva Ylönen on Suomen tällä hetkellä ainoa Päätalosta väitellyt tohtori. Joitakin tutkimuksia toki on Päätalon kirjallisesta tuotannosta tehty, ja vilahteleepa myös joukossa minulle tuttu nimi, nimittäin entinen Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Liisi Huhtala muiden joukossa. Ylönen on ottanut tehtäväkseen unohtaa oman faniutensa ja tutkia koko Kalle Päätalon elämänkaarta objektiivisin silmin. Hän halusi myös selvittää, mitkä kohdat omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassa ovat sepitettyjä ja mitkä totta. Kukaanhan ei voi mitenkään muistaa koko omaa elämäänsä repliikkeineen kaikkineen, ei edes Kalle itse, vaikka hän on koko elämänsä pitänyt tunnollisesti muistikirjaa. Kirjan sisäkansilla onkin nähtävillä hänen tunnontarkkoja, milli-kallemaisia päivyrimerkintöjään vuosilta 1993-1994. Ei voi muuta kuin ihastella hänen kaunista ja tarkkaa käsialaansa.

Kuva: Heidi Petrov
Ylönen etenee kirjassa kronologisesti Kallen syntymästä kuolemaan, mutta hän on kuitenkin jaksotellut luvut tiettyjen teemojen ympärille niin, ettei kronologia kärsi.  Minusta tämä on hyvin toimiva rakenne ja tekee kirjasta mukavasti luettavan. Yhdessä luvussa esimerkiksi käsitellään perusteellisesti Kallen traumatisoivaa lapsuutta, yhdessä sota-aikaa, yhdessä työtä rakennusmestarina, yhdessä käydään läpi Kallen naisseikkailuja ja tietenkin myös hänen kirjallinen tuotantonsa ja sen saama arvostus, kritiikki (tai sen puute) ja huomio tulee esille. 490-sivuisessa teoksessa on yhteensä kaksitoista päälukua alalukuineen, sekä lopussa kattavasti viiteitä lisätietoa haluaville, Kalle Päätalon tuotanto kokonaisuudessaan, hänen kirjallisuudestaan tehtyjä opinnäytteitä sekä laaja artikkeliluettelo, joka tuo apua mahdolliselle seuraavalle Kalle Päätaloa tutkivalle. (Harmi, että opiskeluvuoteni ovat ohi.) Lisäksi kirjan lopussa on henkilöluettelo, joka on kätevä, jos haluaa myöhemmin etsiä johonkin tiettyyn henkilöön liittyviä mainintoja. Valokuvaliite sekä myös tekstin seassa vilahtelevat kuvat esimerkiksi ensimmäisestä kustannussopimuksesta elävöittävät lukunautintoa.

Kuva: Heidi Petrov
Kalle Päätalon asema kansankirjailijana korostuu läpi koko teoksen. Hän kirjoitti tekstiä, jossa oli runsain mitoin murresanoja, karskeja ilmaisuja ja häpeilemättömiä kohtauksia. Ihmiset rakastivat hänen kirjojaan, ja tuntuu, että etenkin pohjoissuomalaisten ja kainuulaisten yleissivistykseen ja velvollisuudekseen kuului lukea Kalle Päätalon kirjoja. Toinenkin puoli on silti olemassa. Joidenkin mielestä Päätalon kirjat ovat liian pikkutarkkoja, jankkaavia ja hänen kirjat olivat kuin sienirihmasto - niitä vain tuli lisää, vaikka kaikki oli jo nähty ja koettu. Kalle Päätalon kirjoihin jotkut kaipasivat enemmän korkeakirjallisia tunnusmerkkejä ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Silti niitä myytiin laatikkotolkulla joka ikinen isänpäivä ja joulunalus. Ihmiset samaistuivat Kallen rankkaan lapsuuteen ja nuoruuteen, kielenkäyttöön ja tunsivat ja elivät hänen kanssaan kaikki elämän käännekohdat.

 Menetelmä on yksinkertaisuudessaan seuraava: hidas, perinpohjainen pohjustus, näkökulman kaventaminen kaventamistaan, jolloin lukija on jo melkein Kalle itse, sitten tapahtuman huipentuma, jossa lukija on jo Kallena Kallen paikalla. Lukija kokee saman tuskan ja ahdistuksen, jonka hänkin on kokenut - ja myös laukeamisen, tuskallisesta tilanteesta selviämisen ilon. (s. 54)

Kuva: Heidi Petrov
Minä olen puhtaasti sitä mieltä, että tämä teos on suuri kunnianosoitus Kalle Päätalon elämälle. Osa asioista jää vielä hiukan mysteeriksi, mutta eihän tämän kirjan tarkoitus olekaan olla pelkästi paljastuskirja, vaan teoksen sävy on tasapainoisesti tutkiva ja pohdiskeleva. Ylönen on tehnyt mittavaa taustatyötä ja hänen intohimonsa Kalle Päätaloa kohtaan huokuu kirjasta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Kirjan vuoksi
Keskisuomalainen (Hannu Niklander)
Helsingin Sanomat (Vesa Karonen)

Samantyylistä luettavaa:

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen.
(Elämäkerta)

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:
 36. Elämäkerta tai muistelmateos


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Synkät vedet -sarja: Camilla & Viveca Sten

Syvyyksissä. Synkät vedet I: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2017.

Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Djupgraven. Alkuperäinen kansi: Eric Thunfors

"Suunnistustunti sumuisella saarella saa karmivan käänteen, kun poika Tuvan luokalta katoaa.
Tukholman saaristo, pimeä syksy, synkkä meri paksun sumun peitossa.

12-vuotias Tuva tuntee kotipaikkansa saaret, luodot ja vedet läpikotaisin. Mutta tänä syksynä jokin on vialla. Tuva näkee outoja hahmoja metsässä, ja tummat pelottavat varjot aaltoilevat meressä.
"Katsahdan epätoivoisesti olkani yli ja näen jonkin seuraavan venettä. Kelmeä kuiskaus vedessä, kylmä virtaus pinnan alla, paljon nopeampi kuin vene. Se ei anna minun päästä karkuun." (Otava)

Oma arvio:

Ruotsalaiset äiti ja tytär, Camilla ja Viveca Sten, ovat kirjoittaneet yhdessä avausosan nuorten jännityssarjaan nimeltä Synkät vedet, jossa on myös  mukana Pohjoismaiden mytologiaa, fantasia-aineksia ja taustalla luonnonsuojelullinen teema. Koska tämä ensimmäinen osa sijoittuu Tukholman saaristoon, tulee tarinan myötä mainituksi myös Itämeren saastuminen. Kirjan lopussa on tarkemmin tietoa Itämerestä ja vinkkejä siihen, miten kukainenkin voi suojella Itämerta.

On kylmää ja harmaata, polttava savu tukkii kurkun. Keuhkoihin sattuu kuin ne olisivat tulessa. Pinta on kaukana ylhäällä, loputtoman kaukana.
Olen viime viikkoina nähnyt joka yö unta, että hukun.
En pääse veneestä pois tarpeeksi nopeasti. (s. 14) 

Tuva on hiukan epävarma itsestään, sillä hän on aina kokenut olevansa kummajainen. Saaristokoulun muut oppilaat hyljeksivät tuota oudon kalpeaa tyttöä, jolla on omituiset arvet korvien takana. Ihan vauvana Tuva on joutunut vanhempiensa kanssa veneonnettomuuteen, mutta hän on kuin ihmeen kaupalla pelastunut merestä ja löytynyt täysin kunnossa rannalta. Jotain hämärää Tuvan onnettomuuteen kuitenkin liittyy, eivätkä Tuvan vanhemmat ole halukkaita puhumaan tuosta ajasta.

"Kun olit nuorempi"---"Silloin ajattelin, ettei tuosta mokomasta vissiin ole oikein mihinkään..."(s. 61)

Kun koulun suunnistuspäivänä sattuu ikävä tapaus ja suosittu poika Axel katoaa, Tuva saa Rasmus-nimisestä pojasta liittolaisen ja ystävän. Kerta kerralta Tuva uskaltaa avautua enemmän pojalle, joka koki tuona onnettumuuspäivänä myös jotain kummallista, ja jota tyttö pääsi todistamaan. Yhteinen salaisuus yhdistää näitä kahta, mutta myös jonkinlainen yhteys heidän välillään.

"Tiesin, että sinussa on jotain, Tuva."(s. 219)

En halua paljastaa kirjan juonesta liikoja, sillä ainakin minulle oli lukukokemuksena mukavaa, etten tiennyt paljoa etukäteen. Tuva on henkilöhahmona ihastuttavan herkkä ja rohkea, ja hänen ja Rasmuksen välien lämpeneminen suloista. Saaristolaismiljöö sumuineen on osuva miljöö tälle jännittävälle tarinalle, jonka lukea lotaisin melko nopeaa. Mytologiset, fantasiamaiset ainekset kirjassa ovat tervetullut lisä tarinaan. Jatkuva, heti kirjan alusta saakka seuraava vaaran ja uhan tuntu tuo tarinaan tehokkaasti jännitystä.

Kuva: Pixabay

Me emme ole turvassa täällä ulkona. (s. 63)

Odotan innoissani sarjaan lisää jatkoa. Vielä jää arvoitukseksi, mikä on Axelin kohtalo ja kehittyykö Tuvan ja Rasmuksen ystävyys romanssiksi, josta pieniä viitteitä jo tässä osassa saatiin. Tätä kirjaa voin suositella erityisesti varhaisnuorille (noin 10-13-vuotiaille.) Kirjassa on vain 268 sivua ja luvut ovat mukavan lyhyitä, joten vähän lukeneille tämä voisi olla mainio kirja luettavaksi. Jännitystä, fantasiaa ja romantiikkaa on sopivassa suhteessa.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen
(saaristolaisuus, jännitys)
Ihme: R.J. Palacio 
(koulukiusaaminen, erilaisuus, varhaisnuorille)


keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Rendel: Jussi Haaja & Helena Waris

Rendel: Jussi Haaja & Helena Waris. Like 2017.


"Suomen ensimmäisen supersankarin kostoretki

Raastava tragedia tekee tavallisesta mikkeliläisestä perheenisästä naamioidun supersankarin. Hänestä tulee Rendel, naamioitunut supersankari, joka lähtee kostoretkelle monikansallista lääkeyhtiö VALAa vastaan.  

Rendel pohjautuu samannimiseen kotimaiseen elokuvaan, joka sai ensi-iltansa syyskuussa 2017. Jesse Haajan unelma on parin vuoden aikana paisunut pienestä indieleffasta 1,3 miljoonan euron tuotannoksi, joka lähtee kansainväliseen levitykseen." (Like)

Oma arvio:

Olen aina pitänyt supersankareista, joiden elämän kehyskertomus on aina ollut jokseenkin sama: hieman onnettomasta, ehkä jopa hyljeksitystä tyypistä on kehkeytynyt hyvyyden puolella taisteleva sankari, joka on sankaristatuksensa ansiosta saanut vihdoinkin ihailua, itseluottamusta ja hyväksyntää. Batman, Superman, Spiderman...ja nyt joukkoon liittyy Rendel, Suomen oma nahka-asuinen, mustamaskinen sankari, joka haluaa saada lääkeyhtiö Valan vastuuseen niin perheensä, kuin kehitysmaiden koekaniinina käytettyjen lasten hengestä.

Sinä et voi pelastaa maailmaa. Ne joilla on rahaa, päättävät. (s. 31)

Periaatteessa kaikki hyvän sankaritarinan ainekset ovat kunnossa: Talousjohtajan pestistä potkut saanut Rämö katkeroituu lääkeyhtiö Valalle, joka on potkujen takana, ja rupeaa supersankariksi vaarantaen samalla perheensä. Hän toimii kylmäpäisesti saadakseen yhtiön toiminnan pysäytettyä, mutta kunnollista otetta supersankariin saati Rämöön en saa. Kirja tuntuu nopealta elokuvan juonitiivistelmältä. Olisin kaivannut enemmän Rämön tuntemuksia, ennen kuin hän päättää pukeutua sankariasuun ja lähteä nistimään yhtiön vaikutuspiirin henkilöitä. Nyt hän vain putkahtaa jostakin esiin vaimonsa ostama nahkatakki yllään ja kasvoillaan musta, erikoisaineesta tehty maski.

Kuva: Pixabay
Johtaja Erola on viimoisen päälle inhottava, niljainen lääkeyhtiö VALAn johtaja, joka psykopaattimaisesti kasvattaa poikaansa Rotikkaa alistamalla, väheksymällä ja lyömällä. Rotikka onkin sitten sen mukainen tyyppi, jolle ei ihmishenki juuri paljoa paina. Hänen vihansa isäänsä kohtaan paisuu ja paisuu, ja Erola saa vain syyttää lopusta itseään - sellainen poika, millainen isä.

Ruumis ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Isän oppi kovasta maailmasta oli vihdoin käynyt toteen. (s. 196)

Yhtenä kirjan henkilöistä on myös Niina Mikkonen, rohkea toimittaja, joka uskaltautuu kaivautumaan syvemmälle VALAn asioihin ja kyselemään Erolalta piinaavan tungettelevia kysymyksiä. Pian hänkin huomaan Rämön tavoin olevansa työtön. Hänen seuratessaan Erolan miehiä hän tulee todistaneeksi naamioituneen kaverin, Rendelin, verilöylyä, ja tuo supersankari jää askarruttamaan naista. Niina Mikkonen jää harmittavan pieneen sivurooliin kirjassa, mutta ymmärtäähän sen, kun itse teoskin on melko tiukkaan puserrettu - sivuja on vain 200.

Sinä olet lihaa ja verta, hän sanoi mielessään kuvaruudulla näkyvälle hahmolle.
Kuka sinä oikein olet?
Ja mitä sinä teet seuraavaksi? (s. 106)

Kotikaupunkini kirjakauppa kauppasi tätä kirjaa nuortenkirjana, mikä nyt minua hyvin suuresti hämmästyttää. Olivatkohan he edes lukeneet koko kirjaa? Tuskin. Vaikka kirja vaikuttaa tosi vetävältä, nuoria miehenalkuja kiinnostavalta supersankarikirjalta, on siinä sellaisia teemoja, etten tätä ainakaan yläasteikäisille nuorille kaupittelisi. Esimerkkinä mainittakoon ilotytön joukkoraiskauksen yritelmä ja muutenkin raakaa väkivaltaa, josta osa kohdistuu lapseen. (Ehkä nippa nappa 16-18-vuotiaista ylöspäin tätä suosittelisin, onhan elokuvankin ikärajakin kuitenkin K16.)

Tämä kirja toimii elokuvan tiivistyksenä ja sitä syventävänä kirjana (en tosin ole katsonut itse elokuvaa), mutta hiukan pettynyt olen tähän muuten. Mikkeliläinen supersankari ei nyt avautunut minulle pintaa syvemmältä. Suosittelen tätä sellaisille, jotka haluavat lukea suoraviivaista toimintaa.

Jesse Haajan ohjaama elokuva Rendel sai ensi-iltansa tämän vuoden syyskuussa. Trailerin perusteella kiinnostuin leffasta, joten ehkä vielä katson sen, kunhan se tulee DVD:lle.

Arvosanani 2+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa: 

Nousu (Harri Linnera)

tiistai 24. lokakuuta 2017

Päivitys Väkiveriset-sarjaan

Luin Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan toisen osan Kiven sisässä. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan mietteeni sarjan molemmista osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/04/vakiveriset-sarja-sini-helminen.html

lauantai 21. lokakuuta 2017

Päivitys Firebird-trilogiaan

Luin Claudia Grayn Firebird-trilogian päätösosan A Million Worlds With You. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan mietteeni koko trilogiasta.

https://adelheid79.blogspot.com/2016/02/firebird-trilogy-claudia-gray.html