torstai 20. heinäkuuta 2017

Naistenviikkohaaste ~ Ylpeys ja ennakkoluulo: Jane Austen

Ylpeys ja ennakkoluulo: Jane Austen. Suomentanut Sirkka-Liisa Norkko-Turja (tarkistanut Päivö Taubert). WSOY 2003 (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1922, tämän suomennoksen 1. painos 1947, tarkistettu 11. painos 1996)

Englanninkielinen alkuteos (1813): Pride and Prejudice. Kansi: M. Hankama

" 'Englannin hilpein klassikko' 

Jane Austen (1775-1817) piirtää herkullisin vedoin näkyviin 1700-luvun loppupuolen pikkuporvarisperheen: sarkastista huumoria viljelevän, kohtaloonsa alistuneen isä Bennetin, hänen hössöttävän vaimonsa ja heidän viisi kaunista, naimaikäistä tytärtään. Kaiken keskustana on älykäs, nokkelasanainen, vastustamatonta viehätysvoimaa säteilevä Elizabeth Bennet, jolle rakkaus valmistaa todellisen yllätyksen. "

Oma arvio:

"Hän on siedettävä, mutta ei kyllin kaunis houkutellakseen minua; en ole nyt sellaisella tuulella, että kiinnittäisin huomiota toisten miesten väheksymiin nuoriin naisiin.---" (Herra Darcy Bingleylle, s. 249)

Mikäpä voisi sopia paremmin naistenviikon luettavaksi kuin  1800-luvun englantilainen klassikko, Ylpeys ja ennakkoluulo. Eilen tuli kuluneeksi  200 vuotta sen kirjoittajan, Jane Austenin kuolemasta, joten tämä kirja on senkin osalta nappivalinta. 

Kuva: Pixabay


Hämmästyn taas jälleen siitä, miten hyvin nykyaikana voi viihdyttää niinkin vanha kuin 1800-luvulla julkaistu teos, jolloin tavat ja asenteet ovat olleet täysin erilaiset kuin nykyään: esimerkiksi fyysistä läheisyyttä ennen avioliittoa ei ole ollut soveliasta osoittaa, joten kävelylenkit rinnatusten ja lähekkäin istuminen ruokapöydässä olivat omiaan virittämään  vetovoimaa naisen ja miehen välillä. Juuri tämä seikka tekee Darcyn ja Elizabethin romanssista niin kuuman - kun voi aistia heidän välillä syttyvät tunteet, tunnistaa rakkauden Darcyn kauniista puheista, lämpimästä äänensävystä ja vakavista mutta intensiivisistä katseista. Kuinka ihanan vienosti Elizabeth punastuu, kun huomaa tunteensa Darcya kohtaan lämmenneen. Kirjan pääparin rakkaus syttyy teoista, ajatuksista, sanoista, ehkä myös ulkoisista ulkonäköseikoistakin, vaikka Elizabeth ei muiden naisten tavoin lankeakaan heti ensi tapaamiselle komean herra Darcyn pauloihin, koska hänen ylpeä käytöksensä rumentaa hänet.

"Oikeastaan ei ole ihme, että noin komea nuori mies, joka on hienosta perheestä ja rikas ja jolla on kaikki edut puolellaan, onkin hiukan olevinaan. Henellä on jonkinlainen oikeus olla ylpeä, mikäli niin saa sanoa."(Charlotte Elizabethille, s. 254-255)

Austen ottaa sarkastisella otteella vaivihkaa kantaa sen ajan naiskuvaan henkilöhahmojen perusteellisissa dialogeissa. Milloin hämmästellään naisten etevyyttä käsitöissä ja musiikissa, milloin korostetaan kauneuden merkitystä, milloin vähätellään omien ajatusten esille tuomista (kuten arvon Lady Catherine De Bourgh kommenteissaan.) Elizabeth edustaa kuitenkin erilaista naiskuvaa: hän on sanavalmis, nokkela, hän on sivistänyt itseään lukemalla kirjoja, hän ei kumartele ylempiarvoisilleen, jos he eivät ansaitse kunnioitusta. Elizabeth ei halua mennä naimisiin varallisuuden takia, vaan hän haluaa löytää miehen, joka aidosti rakastaa häntä ja jota hän rakastaa.

"Se vielä puuttuisi! Sehän olisi kaikkein suurin onnettomuus. Huomata, että mies, jota on päättänyt vihata, onkin miellyttävä! Älä toivota minulle mitään niin pahaa." (Elizabeth Charlottelle, s. 302)

Vaikka Elizabeth luulee perustaneensa kaikki ajatuksensa järjelle, hän kuitenkin itsekin sortuu ennakkoluuloihin - herra Darcy ei ole oikeasti ylpeä, vaan sosiaalisesti taitamaton. Nyt voitaisiin sanoa, että Darcy on introvertti luonne, mutta 1800-luvulla ei tuollaisia määritteitä ollut - oli vain hyvin ja huonosti käyttäytyviä ihmisiä. Elizabeth myös sortuu uskomaan Wickhamin pahoja sanoja Darcystä, koska tämä osaa voittaa naisen puolelleen miellyttävällä ja hurmaavalla käytöksellään - ilmiselvä narsistinen luonne siis. Elizabeth kuitenkin osaa viimein niellä ylpeytensä ja vaihtaa ennakkoluulonsa oikeaan tietoon. Hän saa huomata, miten myös Darcy voi muuttaa käytöstään, sillä kukaan ei ole aiemmin uskaltanut sanoa tälle suoraan, miten huonosti hän välillä toimii ihmisten kanssa.

"Olkoon minusta kaukana, että paheksuisin tuollaisia huveja. Epäilemättä ne ovat naisten enemmistön mielen mukaisia. Mutta tunnustan, etteivät ne pysty viehättämään minua. Paljon mieluummin luen." (Mary Lydialle, s. 387)

Mitä tulee Bennetin perheen muihin naisiin, heissä jokaisessa on jotain äärimmäsyyksiin vietyjä piirteitä, joita voisi heikkouksiksi kutsua: Kirjoja ahkerasti lukeva Mary karsastaa hauskanpitoa ja on tämän vuoksi jäykkä, liian sovinnainen ja epäkiinnostavaa seuraa. Lydia, perheen nuorimmainen, on sopimattoman äänekäs, riehakas ja turhan innokas Merytoniin tulleista sotilaista. Tämä johtaakin lopulta nuoren naisen vaikeuksiin. Kitty, toiseksi nuorin, on pikkusiskonsa tapaan turhan riehakas ja mukailee liikaa hänen tapaansa toimia. Tarinan lopussa Elizabeth ja Jane kuitenkin ottavat Kittyn kasvatuksesta vastuun ja yrittävät ehkäistä uuden katastrofin syntymistä perhepiirissä. Ja sitten Jane - voi, niin kauhean myötämielinen, ennakkoluuloton ja kaikista hyvää ajatteleva Jane, jonka kasvoilta ei näy tunteen heilahdukset. Tämän takia hänen taattuna pidetty avioliitto Bingleyn kanssa meinaa mennä mönkään, sillä hän ei osoita vastarakkauttaan tarpeeksi näkyvästi. 

"Niin, tiedäthän, että olet taipuvainen pitämään ihmisistä yleensä. Ethän sinä koskaan näe vikoja kenessäkään. Sinun silmissäsi koko maailma on hyvä ja miellyttävä. En ole koskaan kuullut sinun puhuvan pahaa kenestäkään ihmisestä." (Elisabeth Janelle: s. 251)

Elizabethin ystävä Charlotte Lucas ei häikäise kauneudellaan, mutta hän on käytökseltään sopivan tyyni ja mukava. Hänen avioliittonsa Collinsin kanssa perustuu pelkästään järkeen, sillä Charlotte ei välitä sellaisista asioista kuin rakkaus. Tämä aiheuttaa alkuun ystävättärien välille ristiriitoja, sillä Elizabeth ajattelee asioista täysin päinvastaisesti.

"Luetteko todella mieluummin, kuin pelaatte?" hän kysyi. "Sepä varsin merkillinen maku."
"Neiti Elizabeth halveksii kortteja", sanoi neiti Bingley." Hän on lukutoukka, eikä häntä huvita mikään muu." (s 267)

Darcyyn ihastunut Bingleyn sisar taas edustaa juuri sellaista naistyyppiä, joka yrittää voittaa miehen puolelleen kehumalla, mielistelemällä ja myötäilemällä tätä. Hän myös yrittää epäsuorin vihjauksin mustamaalata jatkuvasti Elizabethiä ja tämän perhettä, jotta Darcy unohtaisi tämän, mutta turhaan. Darcyyn ei tuollainen hännystely pure, vaan hän nauttii Elizabethin haasteellisesta luonteesta.

Vaikka hänen arvosteleva katseensa oli havainnut useita vikoja tytön ulkonaisessa olemuksessa, hänen oli pakko myöntää, että tyttö oli sittenkin kepeä ja viehättävä. Ja vaikka Darcy totesi, että Elizabeth Bennet ei suinkaan noudattanut hienon maailman tapoja, häntä viehätti tämän leikillisyys. (s. 257)

"Voit yhtä hyvin nimittää sitä nenäkkyydeksi. Tuskin se muuta oli. Tosiasia lienee, että olit perinpohjin kyllästynyt kohteliaisuuteen, myöntyväisyyteen ja liialliseen huomaavaisuuteen. Sinä olit saanut tarpeeksesi naisista, jotka aina puhuivbat, esiintyivät ja ajattelivat vain saavuttaakseen sinun hyväksymisesi. Minä kiinnostin sinua ja herätin huomiotasi, koska olin niin erilainen kuin he.---" (Elizabeth Darcylle, s. 491)

Kuva: Pixabay

Perheen äiti on oikea karikatyyri, oikea heikkouksien sekamelska: hän on kateellinen, ennakkoluuloinen, töksäyttelevä, ailahteleva, tunteisiin vetoava marttyyri, jonka suurin huoli on saada naitettua tyttärensä mahdollisimman rikkaille sulhoille. Koska hänen oma avioliittonsa on täysin rakkaudeton, ei hän osaa ajatella sellaisen asian tärkeyttä. Kun tyttärien serkku, pappi Collins kosii Elisabethiä, äiti ei voi millään tajuta, miksi hänen tyttärensä kieltäytyy noin mahtavasta tarjouksesta. Elizabethin isä taas vaatii, että hänen lempityttönsä on menevä naimisiin rakkaudesta, koska hän itse on elänyt rakkaudettoman avioliiton kurimuksessa.

"Erehdyt kultaseni. Kunnioitan suuresti hermojasi. Nehän ovat vanhoja tuttujani. Olen kuullut sinun vetoavan niihin ainakin kahdenkymmenen viime vuoden ajan!" (Herra Bennet Rouva Bennetille, s. 244) 

"Lavertelustanne päätellen te olette tämän maan tyhmimmät tyttölapset. Olen sitä jo jonkin aikaa epäillytkin, mutta nyt olen siitä varma." (Herra Bennet Kittylle ja Lydialle, s 261)

Minun täytyy sanoa, että vaikka ymmärrän herra Bennetin tölväisyissä sisältyvän sarkasmin, en voi pitää hänestä. Hän on suorastaan kamala isä: hän pitää suosikkityttärinään Janea ja Elizabethiä, ja muita tyttöjään hän (muka) sarkasminsa suojassa voi haukkua tyhmiksi. Hän ivailee ja irvailee muka-hauskasti vaimollensa jatkuvasti, sanoo viimeisen sanansa ja vetäytyy kirjastoonsa. Hän ei pidä mitään kuria nuorimmaisiin tyttäriinsä, vaikka Elizabeth välillä varoittelee ja vaatii isäänsä estämään Lydiaa. Kun Lydia karkaa Wichamin kanssa, isän on nieltävä sarkasminsa ja myönnettävä, että hänen olisi pitänyt uskoa Elisabethiä ja olla Lydialle ankarampi. Oppia ikä kaikki. Herra Bennetin ja Elizabethin läheiset välit ovat toki ihastuttava seikka, sillä kun hänen äitinsä on niin epävakaa, on hyvä että hänellä on noin rakastava isä.

Kuva: Pixabay

 "Turhaan olen koettanut taistella vastaan. Siitä ei tule mitään. En kykene tukahduttamaan tunteitani. Teidän täytyy sallia minun sanoa teille, miten suuresti ihailen ja rakastan teitä." (Darcy Elizabethille, s. 365)

Ylpeys ja ennakkoluulo paranee joka kerta, kun olen sen uudelleen lukenut, ja saan yhä uudelleen sydämentykytyksiä Darcyn kauniista, rakkaudentäyttämistä puheista Elizabethille. Uskallan väittää, että tarina on  esikuvana suurimmalle osalle haters-to-lovers-tarinoille, esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jones - elämäni sinkkuna -kirjalle.

Suosittelen katsomaan myös BBC:n tekemän kuusiosaisen sarjan, jossa Darcynä on ainoa oikea Colin Firth. Myös Keira Knightleyn tähdittämä elokuvaversio on ihan ok. (Olen koonnut kaikki kirjoista tehdyt leffat ja sarjat yhteen luetteloon, jonka läydät tästä linkistä.)

Arvosanani 5+

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Lisään tämän Tuijata.kulttuuripohdintoja-blogin naistenviikkohaasteen lisäksi Yöpöydän kirjat -blogin Uudelleen luettua -haasteeseen sekä Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

30. Kirjan nimessä on tunne


Lisäksi osallistun kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopulla.



tiistai 18. heinäkuuta 2017

Naistenviikkohaaste alkaa

Tänään alkaa naistenviikko, jolloin siis on seitsemänä päivänä peräkkäin naisten nimipäiviä. Tänään nimipäiväänsä viettävät Riikka-nimiset, onnea!





Tuijata.kulttuuripohdintoja-blogissa on naistenviikkohaaste, jossa on seuraavanlaiset säännöt: 

– Lue naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi/postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.



Kuva: Pixabay

Haluan nostaa jalustalle eri aikoina, eri tavoin ansioituneita ja minuun vaikutuksen kirjallaan/kirjoillaan  tehneitä naisia:

Jane Austen (mm. Ylpeys ja ennakkoluulo)
Charlotte Brontë (Kotiopettajattaren romaani)
Emily Brontë (Humiseva harju)
Astrid Lingren (mm. Melukylän lapset, Peppi pitkätossu)
J.K. Rowling (Harry Potter -sarja)
Stephenie Meyer (Twilight-sarja,Vieras)
Siri Pettersen (Korpinkehät-trilogia)
Tove Jansson (mm. Muumi-kirjat ja -sarjakuvat)
Margaret Atwood (mm. Orjattaresi, MaddAddam-trilogia)
Merja Jalo (mm. Nummelan ponitalli- ja Nea-sarja)
Anni Polva (mm. Tiina-sarja)
Marvi Jalo (mm. Ratsutyttö-sarja)
Minna Canth (mm. Anna-Liisa, Työmiehen vaimo)
Helen Fielding (Bridget Jones -sarja)
Virginia Andrews (mm. Casteel-sarja)
Pauliina Rauhala (Taivaslaulu)
Riikka Pulkkinen (mm. Raja ja Totta)
Cassandra Clare (Varjojen kaupungit -sarja)
Veronica Roth (Outolintu-sarja)
Suzanne Collins (Nälkäpeli-sarja)
Elina Rouhiainen (Susiraja-sarja)
Elina Pitkäkangas (Kuura-trilogia)
Enid Blyton (mm. Viisikko-sarja)
Merri Vik (Lotta-sarja)
Ruby Ferguson (Laura-sarja)
Edith Södergran (mm. Syyskuun lyyra, Maa jota ei ole)
Salla Simukka (mm. Jäljellä, Toisaalla)
Marie Louise Rudolfsson (Tuisku-sarja)
Kirsi Kunnas (Tiitiäisen satupuu)
Abigail Gibbs (mm. Illallinen vampyyrin kanssa)
Rainbow Rowell (mm. Eleanor & Park, Fangirl)
Siiri Enoranta (mm. Surunhauras, lasinterävä)


Kuva: Pixabay

Minä osallistun haasteeseen lukemalla naisten kirjoittamaa kirjallisuutta (vaikka sitä luen toki enimmäkseen muutenkin.) Olen kuitenkin valinnut tälle viikolle kolme aivan erityistä naista, joiden erityisiä teoksia yritän ehtiä lukea:

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Edith Södergran: Runoja
Minna Canth: Agnes
? (jos aikaa jää)



Jos postaan tällä viikolla jostain muusta, aiemmin aloittamastani kirjasta, yritän tarkastella sen naiskuvaa tarkemmin, jos vain mahdollista.

Hyvää naistenviikkoa!

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Kaikki viimeiset sanat: John Green

Kaikki viimeiset sanat: John Green. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2014.

Englanninkielinen alkuteos (2005): Looking For Alaska


"Ensimmäinen ystävä, maailman kaunein tyttö, viimeiset sanat

Palkittu esikoisromaani sisäoppilaitoksessa ystävystyvien nuorten elämäntuskan labyrinteista: rakkaudesta, syyllisyydestä, toivosta ja anteeksiannosta.

Yksinäisyyteensä alistunut Miles Halter siirtyy vanhempiensa suojista Culver Creekin sisäoppilaitokseen Alabamaan. Oliko Milesilla edes elämää ennen sitä – muuta kuin pakkomielle kuuluisiin viimeisiin sanoihin?

Kaikki muuttuu, kun kämppäkaveri Chip johdattaa Milesin kielletyn keppostelun pariin. Samassa asuntolassa majaileva häkellyttävän seksikäs mutta intohimoisuudessaan arvaamaton Alaska varastaa pian kokemattoman pojan sydämen. Tästä alkaa Milesin matka rakkauden petollisiin kiemuroihin, kunnes kaikki päättyy – aivan liian varhain." (#kirja)

Oma arvio: 

John Greenin tyyli on niin pettämätön, että jo kirjaan tarttuessa tulee olemaan varma, mitä saa: nokkelaa dialogia, sarkastista huumoria, erikoisia tyyppejä omituisine harrastuksineen, unohtamatta tunteita ja elämisen tuskaa. WSOY on julkaissut tämän Greenin esikoisromaanin suomeksi yhdeksän vuotta ilmestymisensä jälkeen. Minä tulin napanneeksi tämän kirjan vasta nyt kirjaston hyllystä.
 
Kirjan alusta lasketaan päiviä tiettyyn käännekohtaan asti, jonka jälkeen laskuri kääntyy nousevaksi, eli kirjassa on ennen ja jälkeen -osiot. Tuo käänne, jossa kirjan lukujen suunta muuttuu, on niin merkittävä asia juonen ja tarinan kannalta, etten aio hiiskua siitä tämän enempää. Jos siis haluaa välttyä tietämästä siitä, ei kannata myöskään lukea tunnisteita tämän postauksen lopusta.

Kuva: Pixabay
Inhosin urheilua. Inhosin urheilua, inhosin urheilijoita, inhosin penkkiurheilijoita ja inhosin ihmisiä, jotka eivät inhonneet urheilijoita ja penkkiurheilijoita. (s.69-70)

Päähenkilö ja samalla näkökulmahenkilö on Miles, hintelä ja nörtähtävä poika, jonka erikoinen harrastus on muistaa ulkoa ihmisten viimeisiä sanoja. Kuinkas ollakaan, hänen huonetoverikseen tulee rempseä Chip, tuttavallisemmin Eversti, joka taas oppii helposti asioita ulkoa, esimerkiksi maiden nimiä. Miles saa pian Everstiltä sarkastisen lempinimensä Lyllerö ja hänet tutustutetaan ailahtelevaiseen Alaskaan ja japanilaiseen Takumiin. Miles iskee silmänsä seksikkääseen Alaskaan ja alkaa fantasioida hänestä, vaikka tytöllä onkin eri kaupungissa opiskeleva poikaystävä. Miles saa pian huomata, että Alaska ei ole mikään helppo tapaus - melkoinen epävakaa persoonallisuus, jos minulta kysytään.

 Alaska nousi, meni ikkunaan laskeutuakseen siitä ulos.
"Älä tuijota takapuoltani", hän sanoi, ja niinpä katsoin hänen takamustaan, joka kaartui leveänä hoikan vyötärön alapuolella. (s. 127)

Vaikka Greenin luomissa naishenkilöhahmoissa on mielestäni yleensä aina jotain häiritsevää, en voi olla pitämättä hänen tyylistään luoda hätkähdyttäviä persoonia kirjansa sivuille. Hän saa alkuun tylsistäkin tyypeistä kuoriutumaan uusia ulottuvuuksia, niin myös Milesistä, kuin Takumistakin. Vaikka Alaska saa välillä minut ärsyyntymään, en voi olla pitämättä hänestä, etenkin kun tarinan myötä paljastuu syitä hänen häilyvälle käytökselleen. Alaska rakastaa kirjoja, joita hän on haalinut kirppareilta oman huoneensa täyteen. Alaska on se, joka pitää poikien jalat maassa, jämäkkä opastaja , autokuski ja viinaksien ja tupakan hankkija.

Kuva: Pixabay
"Maasta sinä olet tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Kirpputorilta olet sinä tullut, ja kirpputorille pitää sinun jälleen palaaman"--- (s.224)

Hauskojen dialogien lisäksi kirjassa on myös taattua perus teinisekoilua: tupakointia suihkuhuoneessa, ryyppäämistä, jäynien tekemistä, känni-imuttelua ja sen sellaista. Nauroin ääneen Milesin ensisekstailulle, sillä se ei ihan meinaa mennä niin kuin elokuvissa. Kirjassa on kuitenkin myös vakavampi puolensa, joka sopivasti tasapainottaa muuten hersyvää tarinaa. Pidän siitä, ettei tässä kirjassa jumituta mihinkään teemaan, vaan kaikki soljuu jatkuvana virtana eteenpäin.

Arvosanani 4-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirjakaapissa
Opus eka
Kaikki viimeiset sanat
Kirjaston kummitus
Kirjasähkökäyrä
Kasoittain kauniita sanoja
Kirjakaapin avain


Samantyylistä luettavaa:

Lumienkeli-ilmiö: John Green. Kirjassa: Let it Snow - kolme talvista tarinaa. (dialogit)

Teoria Katherinesta: John Green. (dialogit, päähenkilön erikoinen pakkomielle, erikoinen romanssi)

Tähtiin kirjoitettu virhe: John Green (dialogit, läheisen menetys)

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste ~ Pikkuponi Tuisku: Marie Louise Rudolfsson

Luetaanko tämä? -blogissa on ollut käynnissä jo helmikuun alusta Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste, jossa nimensä mukaisesti luetaan oman lapsuusajan lempikirjoja. Nyt minunkin on viimein aika tarttua tähän kiehtovaan haasteeseen. Haaste jatkuu elokuun loppuun, joten vielä ehtii mukaan!

Pikkuponi Tuisku: Marie Louise Rudolfsson. Kuvittanut Conny Åsberg. Suomentanut Anne Seppälä. Lastenkertomus. 94 sivua. Karisto 1988.

Ruotsinkielinen alkuteos (1980): Vimos det lilla russet. Kansi Eino Tepponen.

"Eräänä kesäpäivänä syntyi Lojstan metsikön villiponien joukossa pikkuinen, kullanhohtoinen ponipoika, joka sai nimen Tuisku. Vanha Maija, iäkkäin ja viisain poniäideistä, ennusti että Tuiskusta oli joskus tuleva kaikkien maailman ponien kuningas. Muut ponit pitivät moista ennustusta suurena pilana, mutta Tuisku itse oli aivan varma, että mahtava tulevaisuus odotti häntä!

Toistaiseksi päivät olivat kuitenkin täynnä leikkejä ja jännittäviä seikkailuja, joista pikkuinen Tuisku nautti täysin siemauksin parhaimman ystävänsä Nopsan sekä oravanpoikasten Niken ja Naken kanssa."

Tuisku-sarja:

Pikkuponi Tuisku
Tuisku ja Nopsa
Tuisku ja Tähti
Tuisku oppii hyppäämään.
Tuiskun uusi ystävä
Tuisku saa mitalin
Tuiskun talvipuuhia
Tuisku ja Salama-Santtu
Tuisku yrittää lentää
Tuisku heittää kuperkeikkaa

Oma arvio: 

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kun mietin, mikä lapsuuteni kirjasarja on jäänyt vahvimpana mieleen, muistin heti Tuiskun! Olin ekaluokkalainen lukutoukka, joka ahmi Tuisku-kirjan toisensa perään. Muistan yhä jopa kirjastoni lastenpuolelta sen hyllyn, missä Tuisku-kirjat olivat.

Onhan Tuisku hellyyttävä pieni poni. Hän syntyy hiukan erivärisenä kuin muut Gotlantilaiset russ-ponit, kellertävänsävyisenä, ja siitäkö muut ponivarsat ja jopa -äidit saavat aihetta ivailuun. Vaikka muut ponit kiusaavat Tuiskua, hänen äitinsä patistaa ponipoikaa yhä uudelleen muiden joukkoon, kunnes eräänä päivänä Tuisku näyttää muille oman päättäväisyytensä ja kiusaaminen loppuu siihen. Pian Tuisku ystävystyykin ponivarsojen johtajan, Nopsan kanssa. 

Tuiskussa on jotain tavattoman samaistuttavaa: vaikka hän on herkkä, ja ottaa itseensä muiden ponien haukut, hän on silti tajuttoman jääräpäinen, päättäväinen ja utelias. Ponin uteliaisuus ajaa hänet moniin vaaroihin ja vaikeuksiin. Tuisku myös todistaa kaikille, ettei talliin joutuminen ole niin kamalaa kuin luullaan. Tuisku ihailee omaa isäänsä ja rakastaa omaa, lämpöistä ja turvallista äitiään yli kaiken, mutta unohtaa välillä äidin säännöt. Tuiskuun ei voi olla ihastumatta!

Tyttäreni mielestä Pikkuponi Tuisku on hauska, hupsu ja kiinnostava kirja, jossa olisi kuitenkin saanut olla enemmän kuvia. Kirjan mustavalkokuvia hän luonnehtii hauskoiksi, kiinnostaviksi mutta toisaalta synkiksi. Mieluisin kirjan hahmo on tietenkin Tuisku, koska se joutuu aina hassuihin tilanteisiin. Mukavinta kirjassa on, kun Tuisku ja Nopsa ystävystyvät. Tympeintä taas on se, kun kaikki alussa haukkuvat Tuiskua. Tarina loppuu mieluisasti. Tyttäreni suosittelee kirjaa 6-12-vuotiaille tytöille, koska tytöt kuulemma pitää enemmän poneista kuin pojat. Jatko-osat hän haluaa lukea ehdottomasti. 

Tyttäreni arvosana 4,5
minun arvosanani 4
Yhteensä arvosanamme on siis 4+

 Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Samantyylistä luettavaa:

Liian pieni Putti: Ingrid Flygare (ponit, kiusaaminen)

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Orjattaresi: Margaret Atwood

Orjattaresi: Margaret Atwood. Suomentanut Matti Kannosto. Tammi 2017 (korjattu painos.) Ensimmäinen painos Kirjayhtymä Oy 1986.

Englanninkielinen alkuteos (1985): The Handmaid's Tale. Kansikuva: MGM Television Entertainment Inc. & Relentless Productions LLC.
"Yhdysvalloista on tullut Gilead. Hedelmälliset naiset on alistettu nimettömiksi synnytyskoneiksi, yksikään nainen ei saa lukea eikä kirjoittaa, kaikkea valvotaan. Mutta vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien kastien naisissa." (#kirja)

Oma arvio:

 Minä odotan, pestynä, harjattuna ja ruokittuna kuin palkintosika. (s. 105)

Nolottaa myöntää, mutta taas minulle kävi näin, että katsoin ensin tv-sarjan ja vasta sitten tartun kirjaan. Niinpä lukukokemukseeni ja arviooni vaikuttaa varmasti tuo HBO Nordicin esittämä laadukas sarja The Handmaid's Tale, josta olen kuullut lähinnä vain ylistäviä kehuja. Yritän nyt kuitenkin ajatella tätä kirjaa ilman sarjaa, niin vaikeaa kuin sen onkin.

Tiedän kyllä miksi sinisiä kurjenmiekkoja esittävän vesivärijäljennyksen edestä puuttuu lasi ja miksi ikkuna avautuu vain raolleen ja miksi se on särkymätön. Ei täällä pakenemisesta olla huolissaan. Emmehän me kauaksi pääsisi. Huolena ovat ne toiset pakoreiät, ne jotka voi avata itse jollakin sopivalla terällä. (s. 18)

Kuva: Pixabay
Orjattaresi on rakentunut anonyymin naisen (jonka nimi on todennäköisimmin June, kuten tv-sarjassa korostuu) päiväkirjamaiseen tarinaan, jossa vuorottelee hänen nykyhetkensä Frediläisenä, komentaja Frederick R. Waterfordin orjattarena, sekä takaumat ajasta ennen Gileadia, jolloin hänellä oli vielä oma elämä,  mies ja lapsi. Vuoroin hän muistelee myös aikoja, jolloin hän muiden hedelmällisten naisten kanssa ovat Lydia-tädin armoilla Raakelin ja Leean uudelleenkasvatuskeskuksessa, jossa heistä koulitaan vastoin heidän omaa tahtoaan orjattaria, synnytyskoneita rikkaille pariskunnille. Samalla naisiin yritetään juurruttaa uskon siemen, jotta heistä tulisi täydellisiä Gileadilaisen yhteiskunnan jäseniä. Lydia-täti on toisaalta lähes hellyttävä nostaessaan orjattaret jalustalle ja pitäessään heidän puoliaan, mutta lopullisissa tarkoitusperissä ja koulutusmenetelmissä ei ole mitään hellyttävää.

Miehet ovat seksikoneita, sanoi Lydia-täti, eivät paljon sen kummempaa. He tahtovat vain  sitä yhtä. Teidän pitäisi oppia käsittelemään heitä, oman etunne vuoksi, ohjailkaa heitä nenästä, noin vertauskuvallisesti sanoakseni. Niin luonto on tarkoittanut. Se on Jumalan keksimä menetelmä. Sillä tavoin asiat ovat. (s. 208)

Frediläisen kertomasta tarinasta huokuu vahvalla tavalla se ahdistus, mitä tällaiseen kohtaloon pakotettu nainen voi kokea. Kenellekään ei uskalla puhua, keneenkään ei uskalla luottaa, koska kaikkialla on tarkkailijoita eli Silmiä ja aseistettuja Enkeleiksi kutsuttuja vartijoita. Edellistä elämää ei saa muistella, mutta tietyt hetket tuovat kertojan mieleen hänen tyttärensä tuoksun, miehensä kosketuksen, ystävänsä Moiran naurun...

Kuva: Pixabay



Pidän siitä, miten tarkkaan Atwood on kuvaillut ympäristöä ja ylipäänsä kaikkia yksityiskohtia. Orjattaren yksinkertaistettu huone uudessa talossa välittyy hyvin yksityiskohtaisesti, samoin kaikkien vaatteet ja asusteet. Orjattarien vaatteet ovat punaisia kuin veri, mutta heidän päänsä on valkoisen siipimäisen päähineen suojassa, rikkaat vaimot pukeutuvat siniseen, vartijat vihreään, martat sameanvihreään, köyhempien miesten vaimot puna-, sini- ja vihreäraitaisiin asuihin. Lesket verhoutuvat mustaan. Gileadissa kaikki on säntillistä ja kaavoitettua, eikä poikkeamia suvaita. Muistutuksena kaikille siitä on muuri, jossa roikkuu edelliset pelastajaisten kohteet - ne, jotka poikkeavat normista, hirtetään kaikkien nähden. Syyksi riittää esimerkiksi homoseksuaalisuus tai vääräuskoisuus.

Meidän on tarkoitus tuntea näitä ruumiita kohtaan vihaa ja halveksuntaa. Mutta minä en tunne. Nämä Muurilla riippuvat ruumiit ovat aikamatkalaisia, näihin päiviin kuulumattomia. Ne ovat saapuneet tänne menneisyydestä.  (s. 56)

Kaikki kuitenkin alkaa muuttua, kun komentaja pyytää Frediläisen huoneeseensa illalla, vaimoltansa Serena Joylta salassa. Frediläinen ja komentaja alkavat varastaa näitä yhteisiä hetkiä, jotka perustuvat jutusteluun, sanapeleihin ja laittomien naistenlehtien lukemiseen.Nainen huomaa, että hän voi pyytää komentajalta asioita, yksinkertaisia mutta merkityksellisiä. Mitään rakkautta se ei ole, eikä edes ystävyyttä, mutta nimittäisin sitä liittolaisuudeksi. Komentajan vaimo ei juuri herätä sympatioita kylmyydellään, mutta toisaalta hänen ja komentajan eristäytynyt avioliitto, joka tuntuu keskittyneen vain jälkikasvun saamiseen, antaa säälipisteitä tuolle muuten kamalasti käyttäytyvälle naiselle.

Luen nopeasti kun kerran olen saanut tilaisuuden, ahneesti, melkein hyppien, ja yritän ahtaa mieleni niin täyteen kuin mahdollista seuraavaa pitkää nälkäkautta varten. Jos lukemiseni olisi syömistä niin se olisi samanlaista kuin nälkää nähneiden mässäily, jos se olisi seksiä niin se olisi nopea salavihkainen seisomapano jollain peräkujalla. (s. 264)

Sitten on tietysti Nick, Waterfordien ranskalaissyntyinen autonkuljettaja. Hänen viattomat, mutta vaaralliset silmäniskunsa ja varastettu suudelma pimeällä käytävällä saavat naisen edellisen elämän haihtumaan aavistus aavistukselta kauemmas. Nick on Frediläisen pakotie, kosketus vapauteen, kapina sääntöjä vastaan. Lisäksi on Mayday-vastarintaliike, josta ei kirjassa kovin paljoa kerrota, mutta sen salamyhkäisyys tekee tarinasta kiehtovamman.


Kirjan epilogi, jossa ollaan ajallisesti kaukana tulevaisuudessa Gileadin jälkeen, jättää minulle hämmästyksen, mutta hienoisen helpotuksen tunteen. Paljon saa itse päätellä, miten Gileadin valtarakenteet murtuvat, ja miten Frediläisen ja Nickin tarina jatkuu, vai jatkuuko? Onneksi tv-sarja jatkuu HBO:lla jossain vaiheessa ja tarjoaa oman (toivon mukaan Atwoodin siunaaman) versionsa tuosta kirjan jälkeisestä ajasta.

Ei steriilejä miehiä enää olekaan, virallisesti nimittäin. On vain naisia jotka ovat mahoja, niin on laki. (s. 93)

Orjattaresi on hyytävä dystopia siitä, millaista ääriuskonnon sekoittuminen yhteiskunnan lakeihin, valtarakenteisiin ja arvoihin voi pahimmillaan olla. Eipä monikaan kirjan teemoista ole kovinkaan kaukaa haettu nykymaailmassa. Tämä on vaikuttava kirja, suosittelen!

Arvosana 5

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Yksi täydellinen päivä: Jennifer Niven

Yksi täydellinen päivä: Jennifer Niven. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2017

Englanninkielinen alkuteos (2015): All The Bright Places. Kansi: Mari Villanen


"17-vuotias Theodore Finch on älykäs, spontaani outolintu, jota kuolema kiehtoo. Finch tuntee kuolemafaktat, kuuluisien ihmisten itsemurhaviestit ja synkimmät Virginia Woolf -sitaatit. Hiljaa itsekseen hän silti yrittää keksiä joka päivä hyvän syyn olla kuolematta. Violet on kirjoittamista harrastava, suosittu tyttö, joka on alkanut vetäytyä kuoreensa isosiskonsa tapaturmaisen kuoleman jälkeen. Hän laskee päiviä siihen, että pääsee pois kotikaupungistaan lukion loputtua. 

Finch ja Violet tapaavat sattumalta koulun kellotornissa, jossa Finch on jälleen kerran miettimässä, hyppäisikö vai ei. Violet on samalla asialla, ja nuorten välille syntyy erityinen side. Finch ottaa tehtäväkseen saada Violetin unohtamaan murheensa ja järjestää hänet parikseen maantiedon projektiin, joka muuttaa molempien elämän." 

Oma arvio:

Tämä kirja tulla tupsahti elämääni tänä kesänä, vaatimattomine kansineen, ilman suurempia kirjapöhinöitä ympärillään. Mikähän tämä on? Hiukan viitteitä antoi Goodreads-sivujen tähditykset: jotkut rakastavat, jotkut vihaavat tätä kirjaa. Tässä väitetään olevan paljon samaa kuin John  Greenin ja Rainbow Rowellin kirjoissa, ja väittipä joku tätä lähes Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen kopioksi.

"Vastaa yhteen kysymykseen. Uskotko, että on olemassa täydellistä päivää?"
"Täh?"
"Täydellistä päivää. Alusta loppuun. Päivää, jolloin mitään kamalaa tai surullista tai tavanomaista ei tapahdu. Uskotko, että sellaista päivää voisi olla?" (s. 18)

Kirjan alkuasetelma on mielenkiintoinen, kun kaksi tyyppiä tapaavat sattumalta toisensa koulun kellotornissa - molemmilla hiukan samat aikeet mielessään. Theodore Finch pelastaa hätääntyneen Violetin, koulun suositun tytön katolta, mutta antaa kaikkien ymmärtää, että asia meni päinvastoin, eli Violet esti Finchiä hyppäämästä. Finchiä kun jo alunperin pidetään koulun omituisimpana tyyppinä, oivallisena itsemurhakandidaattina, TheodoreFriikkinä. Finch joutuu tietenkin selittämään koulukuraattorilleen, ettei hän ollut kellotornissa kuin ihan läpällä. Pian käy ilmi, että Finch on oikea salailun mestari, sillä hän ei halua kenekään tietävän ajoittaisista mustista tuntemuksistaan, saati niistä, jolloin hänellä on kumman levoton olo. Hänellä on maanis-depressiivisiä oireita, joita ei ole koskaan diagnosoitu osin Finchin salailun takia, mutta myös hänen perheensä piittaamattomuuden takia. Hän kuvailee masennusjaksojen jälkeisiä aikoja hereillä olemiseksi.

Juoksen kotiin päin, olen sisältä yhtä aikaa raskas ja ontto. Tällä kertaa asiat ovat toisin. Tällä kertaa pysyn hereillä. (s. 74)

Finch alkaa piirittää Violetia, johon hän on ihastunut, ja keplottelee itsensä myös hänen Amerikan maantiedon työpariksi. Vastahakoisen, mutta uteliaan Violetin kanssa he alkavat etsiä kotiosavaltionsa Indianan merkittävimpiä kohteita, ja oppivat tuntemaan toisensa nokkelan ja hauskan sanailun siivittämänä. 

Jossakin vaiheessa katseemme kohtaavat, ja näen hänen hymyilevän minulle. Se on sellaisen ihmisen hymy, joka selvästi mittailee toista ja yrittää muodostaa mielipiteen. (s. 144)

Kuva: Pixabay

Aiemmin kymmenen sivua oli pikkujuttu. Jos opettaja pyysi kymmentä, kirjoitin kaksikymmentä. Jos he halusivat kaksikymmentä, he saivat kolmekymmentä. Kirjoittamisessa olin hyvä, kirjoittajan roolissa olin parempi kuin tyttärenä tai tyttöystävänä tai sisarena. Kirjoittaminen oli yhtä kuin minä. Mutta nyt kirjoittaminen on yksi niistä asioista, joihin en kykene. (s. 32)

Violetin elämää sävyttää suru, sillä hänen isosiskonsa on menehtynyt auto-onnettomuudessa, josta Violet itse selviytyi. Hän ei ole uskaltanut ajaa autoa, saati matkustaa siinä onnettomuuden jälkeen. Hän ei myöskään saa otetta kirjoittamiseen, sillä hänellä oli siskonsa kanssa yhteinen nettilehti EleanorandViolet.com. Hervottoman ja estottoman Finchin suorasukainen tyyli saa tytön ottamaan ratkaisevia askeleita toipumiseen. Finchillä on täysi työ salata oma itsensä tytöltä, mutta tietäähän sen, miten lopulta käy, kun patoaa kaikki tunteensa ja salaisuutensa. Finchin ylitsevuotavuus käy välillä hermoilleni, mutta toisaalta hän on niin sympaattinen, että annan sen hänelle heti anteeksi.

Totta puhuen Violet, en lainkaan tiedä, miksi muut eivät pidä minusta. Valhetta. Tai siis, minä tiedän, ja samaan aikaan en tiedä. Olen aina ollut erilainen, mutta minulle erilaisuus on normaalia. (s.72)

Kirjan loppuratkaisu on melko rohkea ja tunteikas. Siinä mielessä tarina muistuttaa kovasti Tähtiin kirjoitetun virheen Hazelin ja Gusin tarinaa. Finch ja Violet ovat ikäisekseen melko nokkelia sanailijoita, mutta pidän suorasukaisuudesta ja huumorista. Kirjan synkemmät teemat tuovat mieleen Jay Asherin 13 syytä -teoksen, ja mielenterveyden järkkymistä on käsitelty myös esimerkiksi Holly Bournen Oonko ihan normaali? -kirjassa.

Kuva: Pixabay
Finchin vanhempien tietämättömyys saa minut välillä raivon partaalle. He kuittaavat Finchin katoamiset olankohautuksella, vaikka toki heillä täytyy käydä aavistus, ettei kaikki voi olla kohdallaan, jos poika juoksee yöt kaduilla ja katoaa päiviksi jonnekin tai linnottautuu vaatekomeroonsa. Hyvän kirjan täytyy  herättää monenlaisia tunteita, myös ärsyttääkin välillä henkilöhahmojensa kautta, joten tässä tämä teos on onnistunut minun kohdallani. 

Tähtiä taivaalla, tähtiä maassa. On vaikea erottaa, missä taivas loppuu ja maa alkaa. Minun ja vastentahtoisesti myönnettävä, että näky on kaunis. Haluaisin sanoa jotakin suureellista ja runollista, mutten keksi muuta kuin: "Ihastuttavaa."
Poika sanoo: " 'Ihastuttava' on ihastuttava sana, jota meidän pitäisi käyttää useammin." (S. 183)

Minä ainakin kuulun siihen joukkoon, joka rakastui tähän kirjaan, ja haluaisin tämän saavan osakseen enemmän pöhinää. Elokuva on ilmeisesti tulossa vuonna 2018, ja kyllähän minä jo näin tämän tarinan elokuvana silmissäni. Miinusta tulee tylsästä kansikuvasta ja liian oikaistuista seksikohtauksista.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita suomenkielisiä bloggauksia.



Samantyylistä luettavaa:

Jay Asher: 13 syytä (itsemurhat)

John  Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (yleisesti, päähenkilöiden dialogit)

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (mielenterveyden ongelmat)

Rainbow Rowell: Eleanor & Park (epätavallinen rakkaustarina, päähenkilöiden dialogit)

Rainbow Rowell: Fangirl (mielenterveyden ongelmat, päähenkilöiden dialogit)

Osallistun tällä kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Melkein tosi tarina: Mattias Edvardsson

Melkein tosi tarina: Mattias Edvardsson. Suomentanut Tiina Ohinmaa. Like 2017.

Ruotsinkielinen alkuteos (2016): En nästan sann historia. Kansi: Elina Grandin & Albacono, CC, montage

"Kumpi on tärkeämpää: kertoa hyvä tarina vai kertoa totuus? 

Hengästyttävän jännittävä tarina intohimoisista kirjallisuusopiskelijoista, joiden elämä saa julman käänteen.

Zackarias Levin aloittaa kirjoittajakoulutuksen yliopistossa 1990-luvun puolivälissä. Hän ystävystyy opiskelijatovereidensa kanssa, ja he haaveilevat loistavasta tulevaisuudesta kirjailijana.
Mutta kun he tutustuvat Leo Starkiin, legendaariseen kirjailijaan, heidän mielikuvansa kirjoittamisesta muuttuu ja heidän elämänsä saa julman käänteen.

Kaksitoista vuotta myöhemmin Zackarias päättää kirjoittaa kirjan siitä, miten Leo Stark katosi jälkiä jättämättä ja yksi kaveruksista tuomittiin murhasta vaikka ruumista ei koskaan löydetty." (Like)

Oma arvio:


Zackariaksen on mentävä häntä koipien välissä takaisin Skånen Veberödissä sijaitsevaan lapsuudenkotiinsa, sillä hän saa potkut toimittajan työstään ja samalla hänen naisystävänsä Caisa jättää hänet. Tukholmalaiseen elämäntyyliin tottunut, reilu kolmekymppinen Zack saa heti huutia sisäänpäinkääntyneessä pikkukylässä asuvalta äidiltään, etenkin kun hän ilmoittaa alkavansa kirjoittaa kirjaa. Hän haluaa palata romaanissaan Syytön murhaaja nuoruuteensa, 90-luvulle ja Lundin yliopiston luovan kirjoittamisen kurssille, ja selvittää totuuden kuuluisan kirjailijan Leo Starkin oletetusta murhasta, josta hänen opiskeluaikainen ystävänsä Adrian istui vankilassa kymmenen vuotta elämästään.

Totuuden on päästävä esiin.
Yksi Ruotsin eturivin kirjailijoista on kadonnut ja syytön mies on tuomittu murhasta. Kahdentoista vuoden jälkeen tapaus on alkanut painua unholaan, mutta kaikki eivät voi sitä unohtaa. (s. 9)

Kirjassa vuorottelevat mennyttä aikaa valaisevat Zackin romaanikäsikirjoituksen luvut ja nykyhetki. Zackin romaanin luvut paljastavat, miten eloisa Adrian, sulkeutunut Fredrik, lumoava Betty ja epävarma Zackarias lyöttäytyivät yhteen ja miten kohtalon langat kietoivat heidät tapahtumiin, joihin he eivät olisi osanneet aavistaa voivansa joutua. Kurssin vetäjä, hyytävän itsevarma runoilija Li Karpe paljastuu Adrianin pakkomielteeksi. Li Karpe tutustuttaa nuoret omalaatuiseen kirjailijakuuluisuuteen Leo Starkiin, joka haluaa Bettyn muusakseen. Adrian ei tätä sulata, sillä heillä kehkeytyy Bettyn kanssa suhde. Silti Betty livahtaa usein iltaisin Lin ja Leon talolle, eivätkä muut osaa kuin arvailla, mitä talossa tapahtuu.

Kuva: Pixabay

Kotiinsa palannut Zack ottaa yhteyttä opiskeluystäviinsä, joita elämä on murjonut monella tavalla. Suhtautuminen Zackin paljastusromaaniin herättää hyvin voimakkaita tunteita, mutta yhteinen kuvio alkaa hahmottua. Samaan aikaa Zackin äiti kyräilee omia olettamuksiaan ja Zack kipuilee ikäväänsä Caisaan.

"Äiti hei, en minä nyt jaksa tämmöistä. Minun  pitää saada kirja valmiiksi. Usko mitä huvittaa, mutta ihminen voi oikeasti pitää kirjoista ja asua Tukholmassa olematta homo." (s. 168)

Osa henkilöistä jää minulle hieman valjuiksi, mutta mukana on myös vahvoja persoonia. Adrian esimerkiksi on juonen kannalta hyvin keskeinen henkilö ja alussa hän tulee esiin hyvin vahvana persoonana, mutta  en saa kuitenkaan häneen kunnollista otetta. Myöskään Bettyn viehätysvoima ei oikein välity minulle. Leo Stark kuvataan hyvin vastenmieliseksi kirjailijapersoonaksi, jota kaikki kavahtavat, ja jonka sallitaan käyttäytyä täysin mielipuolisesti. Tämän takia en kovin arvosta Li Karpea enkä Bettyä henkilöinä, kun he myötäilevät moista persoonaa. Lin ja Bettyn suhde jäi myös hiukan kysymysmerkiksi. Zackin äiti on hulvaton persoona, jäykkäniskainen ja umpimielinen pikkukyläläisen karikatyyri, joka laukoo totuuksiaan keittiönpöydän  ääressä. Melkein jopa pidän hänestä.

"---Sitä mennään jonnekin Lundiin opiskelemaan herroiksi, kuvitellaan että ollaan muita parempia. Kohta sitä varmaan ollaan jo Tukholmaan muuttamassa. Turha sitten ryömiä tänne häntä koipien välissä, kun homma menee kuralle. Jos lähdet, teen huoneestasi saman tien ompelimon." (s. 87)

Melkein tosi tarina on erittäin miellyttävä lukea, eikä tarina jätä rauhaan, sillä Leo Starkiin liittyvä arvoitus on pakko selvittää. Juoni ei ole ennalta-arvattava, vaikka toki minä hieman osasin aavistella loppuratkaisua. Se ei minusta kuitenkaan ole kirjan oleellisin tarkoitus - takakansitekstissä mietitäänkin, kumpi on tärkeämpää, hyvä tarina vai totuus. Erityisesti nautin siitä, että kirjoittaminen on hyvin vahvasti esillä, luonnollisestikin, kun itse romaanin sisällä on romaani, ja päähenkilöt ovat kirjoittajakurssilaisia. Minä sain jopa pienen kipinän, josko alkaisin itsekin kirjoittaa taas jotain pöytälaatikkoon.

 Kirjoittaminen ei ole käsityötä. Kirjoittaminen on aivotyötä. Mutta samalla siinä myös paskannetaan housuun, revitään sydän irti rinnasta ja hikoillaan. Kuin kaivaisi ojia ja täyttäisi niitä. (s.105)

Suosittelen tätä kaikille, jotka kaipaavat jännitystä, hyvää tarinaa, mysteeriä, mutta eivät välitä verellä mässäilystä. Edvarssonin kirjoitustyyli on eläväistä, hauskaa ja miellyttävää. Tack så mycket!

 "Neljäsataakolmetoista sivua. Täydellinen kirjan pituus." (s. 275)

Pst. Tässä kirjassa ON neljäsataakolmetoista sivua ;)

Arvosana 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä
Kirjaluotsi
Leena Lumi
Annelin kirjoissa

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Prideviikko ~ Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka

Kun enkelit katsovat muualle: Salla Simukka. Tammi 2015 (uudistettu laitos). Julkaistu ensi kertaa WSOY 2002.

Kansi: Laura Lyytinen & istockphoto

"Susannalla on hymy kuin vanhojen kiiltokuvien enkelillä ja kultainen hiuspörrö, jota Kirsikan tekee aina mieli silittää. Kirsikka on lukion toisella luokalla ja korviaan myöten ihastunut. Sen ilmaiseminen vain ei ole helppoa. Tytöt ystävystyvät, mutta kun pitäisi kertoa totuus, Kirsikka ei uskalla. Susannakin kavahtaa omia tunteitaan, ja tilanne vaikeutuu entisestäänkin.

On Kirsikalla tietysti muutakin. Ihana perhe ja ystävät, jotka pitävät hänen erilaisuuttaan ihan tavallisena asiana. Ja henkireikänä kirjoittaminen. Juuri kirjoittaminen tuo Kirsikan tunteet esille odottamattomalla tavalla. Tai ehkäpä siinä oli enkeleillä sormensa pelissä..."

Oma arvio:

- Sä näytät niin söpöltä kun sä istut siinä. Pieni tyttö hämärässä huoneessa, hän sanoi. (s. 91)

Kirsikan näkökulmasta kerrottu tarina tuo jostain syystä mieleeni MeKaks- ja Sinäminä-lehtien novellit, joita ahmin teini-ikäisenä kuin hullu puuroa - kieli ja kirjan rakenne on konstailematonta, tarina etenee tasaisesti mutta varmasti kohti romanttista huipentumaa. Väliin mahtuu tietenkin muutama käänne, tässä tapauksessa Kirsikan ja Susannan riita, jolloin lukija ei ole varma, saavatko he sittenkään toisiaan.


Kuva: Pixabay
Hänen maailmaansa eivät kuulu minun tunteeni.
Hänen maailmaansa ei kuulu, että tyttö rakastaa toista tyttöä.
Hänen maailmaansa ei kuulu, että ystävyys ei toisen puolelta olekaan pelkkää ystävyyttä.
Minä en kuulu hänen maailmaansa. (s. 142)

Mikään kaapistatuloromaani tämä ei ole, sillä Kirsikan vanhemmat ja pikkusisar ovat hyvinkin sinut Kirsikan lesbouden kanssa. Susanna taas ei ole kertonut perheelleen tykkäävänsä tytöistä, eikä myöskään kukaan muukaan hänen lähipiirissään tiedä siitä, mutta tässä kirjassa ei käsitellä tätä kuitenkaan sen kummemmin. Tarinan pääpaino on Kirsikan kipuilussa, joka alkaa Susannan harmittomasta ihailusta, myöhemmin tunteiden salailun vaikeudesta, kun he tutustuvat ja ystävystyvät. Kirsikka joutuu pohtimaan sitä vaikeutta, mistä tietää, onko toinen samankaltainen kuin hän, mutta myös heteroillekin tavanomaista ongelmaa, eli mistä tietää, onko toinen kiinnostunut vaiko ei. 

Miksi minun on niin vaikea lähestyä sinua? Olen kai ajatuksissani luonut sinusta kuvan, johon olen ihastunut ja jota en halua rikkoa. Se on typerää. Mielikuvaa ei voi halata. Tahtoisin oppia tuntemaan sinut oikein kunnolla, vaikka et sitten olisikaan mitään sellaista kuin olen kuvitellut. En halua vain haavekuvia, tahdon tutustua todelliseen ihmiseen. (s. 37)

Kirsikan tunnepitoiset runot tuovat mieleeni teini-ikäisen, ihastuneen tai rakastuneen itseni, sillä minäkin valutin aina koko sydänvereni päiväkirjani sivuille. Lisäksi loin usein ihastuksestani niin saavuttamattoman haavekuvan, etten uskaltanut ikinä tehdä ratkaisevaa siirtoa, vaan tyydyin kärvistelemään päiväkirjani sivuilla kaipuussani. Siksi lisään tämän myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan 13: Kirja "kertoo sinusta".

- Nuku hyvin, Kissa, Susanna toivotti hiljaa.
- Samoin, Susi, Kirsikka vastasi. He katsoivat toisiaan silmiin ja tiesivät sanomattakin, että huomenna olisi uusi päivä ja he näkisivät toisensa taas. (s. 79)

Kun enkelit katsovat muualle on kiva tarina kahden tytön rakastumisesta, mutta mitenkään kovin suuresti en tästä innostunut yksinkertaisen kerronnan ja rakenteen takia.

Arvosanani 3-

Muissa blogeissa:

Kirjanurkkaus
Notko, se lukeva peikko


Minuuttivalssi: Salla Simukka. Tammi 2015 ( uudistettu laitos). Julkaistu ensi kertaa WSOY 2004.




"Koko elämä on edessä – kun vain tietäisi, mitä sillä tekisi. Susanna on muuttanut lukion jälkeen uuteen kaupunkiin seurustelukumppaninsa Kirsikan kanssa. Kirsikka opiskelee yliopistossa, Susanna taas ei löydä suuntaansa yhtä helposti. Kaikki entiset kiintopisteet – koti, koulu, pianonsoitto, vanhat ystävät – ovat kadonneet. On vain Kirsikka, jonka uudet kuviot tuntuvat muuttavan hänet täysin vieraaksi.

Pitkän syksyn ja talven aikana Susannan apuna on Chopin, ja säveltäjän avulla Susanna viimein löytää oman sävelensä."


Oma arvio: 

Ei ollut mitään kauniimpaa kuin haluava nainen, joka kaartui rakkaansa yllä kuunsiltana. (s. 46)

Minuuttivalssi on jatkoa Kirsikan ja Susannan tarinalle, mutta nyt Susannan näkökulmasta. Nimikin vihjaa Susannan suuresta mielenkiinnosta musiikkia kohtaan. Susanna ja Kirsikka ovat nyt 19-vuotiaita ja muuttaneet yhteiseen asuntoon Turkuun. Kirja onkin selvästi aikuisempi, siinä on mukana seksiä ja käsitellään jo kotoa pois muuttaneiden nuorten naisten elämää. Tyttöjen elämää alkaa melko pian säröttää heidän erilaiset elämänpiirinsä: Kirsikka opiskelee yliopistossa ja saa kavereita sieltä, kun taas Susanna ei oikein tiedä mihin lähtisi opiskelemaan, ja hakee lopulta marketin kassalle töihin. Tytöille tulee riitaa tämän tästä siitä, kun kumpikaan ei oikein ymmärrä toisen tilannetta. Toki heillä on myös hyviäkin hetkiä, mutta ne alkavat kuukausi kuukaudelta hälvetä.

Heidän yhdessäolostaan oli tullut pelkkää arkea, samassa sängyssä nukkumista ja yhteisiä ruokailuhetkiä. Mutta ehkä niin aina kävikin pidemmässä suhteessa, Susanna mietti. Ehkä niin oli tarkoituskin olla. (s. 88)

Susanna on välillä lapsellisen mustasukkainen jurnottaja, mutta onneksi löytää SETA:n bileistä itselleen uusia ystäviä, Tommin ja Hennan. Kirsikka tuntuu kuitenkin etääntyvän kirjoitushommiinsa, eikä helliä hetkiäkään tunnu olevan enää tyttöjen välillä niin usein kuin ennen. Susanna perehtyy Chopinin elämästä kertovaan kirjallisuuteen. Kirjan tarinaa rytmittääkin kivasti Chopinin elämästä kirjoitetut katkelmat, ja tuleepahan kyseinen taiteilijasuuruus myös välillä Susannan uniinkin. Susannan äiti on kuollut hänen ollessaan pieni, ja se tuottaa usein tytölle vieläkin tuskaa. Hän ei oikein kykene soittamaan pianoakaan enää niin kuin ennen. 

Kuva: Pixabay




- Miten susta on tullut noin täydellinen?
- Oikealla ravinnolla ja tiukalla kasvatuksella, Kirsikka vastasi. (s. 61)


Pidän huomattavasti enemmän tästä Minuuttivalssin tarinasta kuin edellisestä osasta Kun enkelit katsovat muualle. Tämä on loistavasti rakennettu kasvukertomus, jossa tuore avopari kohtaa tavallisimpia ongelmia, mutta lopulta selvittävät ne. Susanna kypsyy ja kasvaa tarinan myötä ja tajuaa, mikä on lopulta tärkeää ja tavoittelemisen arvoista. Musiikkikin taas löytyy hänen elämäänsä, kun hän saa asiat selkiytymään.


- Kaikki olettaa, että tämänikäisenä pitäisi tietää, mitä tahtoo tehdä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. En mä ainakaan tiedä. Enhän mä edes tiedä, mitä mä tahdon tehdä ensi kesänä, Susanna sanoi. (s. 132)

Arvosana 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:

 Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen (tyttörakkaus)

Osallistun kirjan kansikuvilla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Päivitys MaddAddam-trilogiaan

Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian ensimmäisen osan Oryx ja Crake Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kesäkuun kimppalukukirjana. Katso tästä linkistä, mitä pidin.


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Prideviikko ~ Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen

Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen. Karisto 2011.



"Vahva ja vangitseva tarina nuorista 

Mistä muusta voi kirjoittaa kuin kuolemasta tai rakkaudesta? Kirjan kertoja on 14-vuotias Mariia Ovaskainen, joka vihaa kirjoittamista. Silti hänen on kerrottava meille tarina vuodelta 1986, jolloin räjähti sekä Tshernobyl että Mariian tajunta. Kaikki alkoi, kun Mimi kohtasi Mariian uimarannalla ja kysyi: ”Voisitko sinä näytellä ystävääni?”

Vilja-Tuulia Huotarisen uutuus on rosoinen rakkaustarina seksuaalisuuden puhkeamisesta ja neljätoistavuotiaana tehdyistä mahdottomista valinnoista. Mariian kertomuksen kipeät teemat tulevat lukijan silmille sekä hämmentävän suoraan että rivien välistä ja koettelevat tarinan kertomisen rajoja. "(Karisto)

Oma arvio:

Kun rakastuu ei enää leijaile ilmassa vaan löytää jotakin mistä pitää kiinni. (s. 56)

Mariia kirjoittaa hänen ja Mimin rakkaustarinan, joka alkaa kesällä 1986,   Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. (Silloin kun Tshernobylissä räjähti, minä olin mistään mitään tietämätön kuusivuotias. Vanhempani pitivät minut uutispimennossa, sillä minä en muista mitään kyseisestä tapauksesta - hyvä niin, sillä eihän lapsen tarvitse tuollaisia miettiä.) 


Kuva: Pixabay

 Se että joku odottaa puhelinsoittoa ei ole tapahtuma eikä mikään.
Siitä ei riitä kirjoitettavaa kovin pitkäksi aikaa.
Vain         tyhjiä          minuutteja. (s. 50)

Mariian ja Mimin välillä on vallinnut tähän kesään saakka pyhä viha, sillä Mariia on levittänyt koulussa Mimistä vääriä totuuksia. Kun Mimi pyytää Mariiaa näyttelemään hänen ystäväänsä isoäidilleen, Mariia ei epäröi. Hän nimittäin ei voi vastustaa valoa, joka tytöstä säteilee, eikä hänen pohjattoman surullisia silmiään. Mariian ja Mimin suhde on täynnä iloa, mutta myös surua - Mimin elämässä on sattunut paljon ikäviä asioita, eikä elämä Kylli-tädin huomassakaan, Seka-Sorroksi nimeämässä talossa, ole kovin  auvoisaa. Mariia haluaa kuitenkin selvittää Mimin surun, vaikka Mimi ei usko hänen siihen kykenevän. 

Minusta tuli kotona yhtä hiljainen kuin talo oli.
Eikä kukaan huomannut muutosta.
Vain joskus isä katsoi minua oudosti.
Kuin hämmästyen jotakin mitä tuli ajatelleeksi.
Mitä isä ajatteli?
Että hänen lapsellaan oli elämänsä niin kuin lyhtykaloillakin? Oma valonsa? (s. 66

Mariian ja Mimin välejä hiertää se, ettei Mariia voi viedä rakastaan kotiinsa. Mariian vanhemmat eivät hyväksy itsemurhaperheen tyttöä, jonka on huhuttu käyttävän huumeita. Mariian perheessä hyssytellään asioita, vaikka tyttö haluaisi kotiinsa enemmän ääntä. Rakastuneet tytöt majailevat rannalla ja Seka-Sorrossa, jonka vintillä asuu Ulla Kolla, Mimin kuvittelema äiti. Kun Mimille rakas isoäiti kuolee, hän masentuu eikä halua lähteä kouluun. Mariia on neuvoton, sillä hän haluaisi auttaa rakastaan, muttei voi. Tarinan loppu on traaginen.

Kuva: Pixabay

Hyvät lukijat!
Olette jo varmasti arvanneet ettei tämä tarina ole mikään selviytymisopas! (s. 81)

Olisin halunnut pitää enemmän tästä kirjasta, mutta kirjan kerrontatyyli esti sen. Kertoja-Mariia puhuttelee lukijaa tämän tästä ja selostaa kirjoittamisen saloja. Se jostain syystä häiritsee ja ärsyttää minua. Kerronta on muutenkin hyvin vieraannuttavaa ja rikkoo aikajatkumoa niin, etten pääse selvyyteen, mitä tapahtui milloinkin. Kirjoitustyylin vuoksi en päässyt kokemaan Mimin ja Mariian rakkautta sellaisena, että se olisi säväyttänyt minua, sillä minä vieraannuin jatkuvasti tarinasta. Pidän kuitenkin siitä, miten tarina kietoutuu Tshernobylin onnettomuuden ympärille ja valo sekä säteily ovat vahvoina symboleina läpi tarinan. Myös 80-luvun henki huokuu mukana. 

Arvosana 2,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

Samantyylistä luettavaa:

Ester & Isak: Jessica Schiefauer (uimaranta keskeisenä paikkana, hankala seurustelusuhde)

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.