perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kaksosauringot-trilogia: Erika Vik

Hän sanoi nimekseen Aleia: Erika Vik. Gummerus 2017.

Kannen kuvitus: Erika Vik. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

"Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on eristäytynyt, viskiä suruunsa pahoina päivinä kiskova herrasmies, joka ennen rakasti naisilta saamaansa huomiota. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan.

Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Asenteet seleesejä kohtaan ovat koventuneet, ja Corildon pelkää tytön menehtyvän Seuran tiloihin; se lietsoisi vihaa entisestään. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Mitä luonnottomiksi muuttuneille tuulille on tapahtumassa? Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?" (Gummerus)

Oma arvio:

Heti ensimmäiseksi minun on pakko ylistää tämän kirjan kantta, joka on satumaisen kaunis ja ihana. Tämä kansi suorastaan pakottaa tarttumaan kirjaan!

Harvoin olen saanut käsiini kirjaa, joka pitää mielenkiintoni yllä tasaisesti alusta loppuun. Minun  on usein hankala päästä tarinan sisään, siihen menee yleensä useita sivuja, mutta tämä kirja kietoi minut tarinaansa heti ensisivuilta lähtien eikä päästänyt minua enää otteestaan. Pidän erityisesti kirjan alkuvaiheista, jolloin Aleia saapuu Corildonin luo, mutta heidän seikkailunsa  Dwyrissä kohti Seleesiaa on yhtä lailla koukuttavaa luettavaa. Kirja ei oikeastaan tarjoa mieltämullistavia juonenkäänteitä, mutta se ei haittaa, sillä tasalaatuisesti kiinnostava kirja tuo paremman lukutyydytyksen, kuin sellainen, jossa on  tylsistyttävät hetkensä, jotka haluaisi vain kahlata nopeaa läpi.

Amargundi lipoi tyytyväisenä huuliaan. Kultasuomuissa väreili aavistus sinistä. Se tassutti hetken ympyrää tytön sylissä, kiertyi kerälle ja ummisti silmänsä. (s. 79)

Erika Vik on luonut kokonaan uuden ihmislajin, seleesit, sekä hämmästyttävän fantasiamaailman, jota valaisee kaksi aurinkoa. Hän on myös kehitellyt mainioita sanoja, kuten aurinkojenlasit ja lajisti (vrt. rasisti).  Tarinassa vilahtaa sivuroolissa kahdessa eri ulottuvuudessa sukkuloivia olentoja, kuten  fennekki eli aavikkokettu, joka näyttää olevan tarkkailijan roolissa, sekä hämmästyttäviä amargundi-liskoja, jotka vaihtavat väriään kameleonttimaisesti. Yksi tällainen lisko on myös Corildonin asuinpaikassa, Seuran tiloissa, sillä Corildon käyttää sitä apunaan tuulien aistimisessa. Corildon hämmästyy siitä, miten hyvin amargundi viihtyy salaperäisen Aleian sylissä - ja miten se muuttuu siinä kokonaan valkoiseksi. Amargundi  katoaa häkistään juuri, kun tuulet alkavat muuttua. Näiden eläinten tarkempi merkitys tarinassa jää vielä arvoitukseksi, mutta selvinnee jatko-osissa.

Kuva: Pixabay

Fantasiaelementit eivät ole kuitenkaan niin vallitsevia, etteikö tästä kirjasta nauttisi fantasiaan tottumaton lukijakin. Näin ainakin uskoisin. Lisäksi tarinaa sävyttävät steampunk-elementit, joista huomasin nauttivani erityisen paljon - höyryvetureita ja -laivoja, kauniita asuja hattuineen, hevosvaljakoita.

Corildonin ja Aleian välillä vallitsee ensin hapuileva tutustuminen, joka on hankalaa kahden hyvin erilaisen luonteen kohdatessa: uteliaan ja kipakan Aleian ja juron ja örrimäisen Corildonin. Corildon haluaa kuitenkin auttaa mystistä nuorta naista, jonka muistot näyttävät olevan kadonneet - ja joka aistii asioita, joita tavallisen ihmisen ei kuuluisi aistia. Pidän kovasti siitä, miten kirjan lopussa tämän parivaljakon yhteys vahventuu yhteisten koettelemusten jälkeen.


Hän ei ollut nainen, jonka yksi suudelma voi suistaa sijoiltaan.
Silti hän tiesi hyvin, ettei kyse ollut vain yhdestä suudelmasta. (s. 324)

Ikävien selkkausten vuoksi Aleian ja Corildonin matkaseuraan liittyy Mateo, nuori mies, joka saa pian Aleian tunteet myllerryksiin.  Kirjan loppuun jää mukava kaipauksen kutina, ja varmasti tämän parin jatkoa on hykerryttävää seurata seuraavissakin osissa. Ainoastaan seuraava kohta kirjassa jäi minua häiritsemään: Mateolla ja Aleialla on ollut aiemmin kiihkeä hetkensä, joka ei kuitenkaan pääse täysin toteutumaan, ja tämän vuoropuhelun he käyvät kohdatessaan ensimmäistä kertaa tuon jälkeen:

"Mä en olis ikinä arvannu, että sä olet niin villi tyttö", hän mumisi Aleian otsaa vasten.
Aleia nytkähti kauemmas. Hän ei näyttänyt lainkaan siltä, mitä Mateo olisi toivonut. Hän tuuppasi Mateota. "Mitä?"
Voi pask...
"Oletko tosissasi sitä mieltä, että jos tyttö osoittaa hieman aktiivisuutta, hän on heti huora?" Aleia risti käsivartensa. Mateo ymmärsi liikkuvansa erittäin heikoilla jäillä.
"Mä en sanonut huora, mä san-"
"Se että minulla on haluja, ei tee minusta heti mitään porttoa!" (s.389)

Tämä kohtaus on minusta erehtymättömän läpinäkyvä kannanotto  naisen ja miehen seksuaalisuuden ja sen ilmentämisen  tasa-arvoisuuden puolesta. Tämä on toki mielestäni tärkeä asia, mutta minä olen sitä mieltä, että fiktiossa asiat eivät tarvitse olla aina niin justiinsa: nainen saa olla vietävissä oleva, kainosteleva ja mies saa yllättyä naisen seksuaalisuudesta. Sympatiani ovat nyt tuossa tilanteessa Mateon puolella, ja ihmettelin hiukan tuota kohtaa ja sen tarkoitusta. Pidän kuitenkin erityisesti kirjassa siitä, ettei tarinassa pelkästään miehet "jahtaa" naisia, vaan halut ja kiinnostukset ovat tasapainossa molempien sukupuolten kohdalla.

Ihastelen sitä, miten luontevaa, eläväistä ja mukavalukuista kirjan teksti on. Tarinan alkumetreillä kirjan tunnelma tuo mieleeni Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogian, ja jotenkin aistin samaa henkeä pitkin lukumatkaani näissä tarinoissa ja maailmoissa - eikä vähiten sen vuoksi, että seleesejä ja Umpireja yhdistää mahdin tunne (tai tavoittelu), joka on tosin seleeseillä pulssimainen, tuuliin liittyvä voima, kun taas Umpireilla tasaisempi maahan liittyvä kaikkivoipaisuuden tunne.

---Jos soivan tuulen olisi voinut juoda ja tuntea sen leviävän nielusta koko vartaloon, se olisi saattanut tuntua samalta.
Seleesien toinen pulssi.(s. 165)

Hän kurotti vartalonsa äärien ulkopuolelle, voimisti seleesien aistin. Tietoisuus ympäristöstä laajeni aaltomaisena pulssina, jonka varassa hän tunsi limittäisen todellisuuden: kaikkialla läsnä olevan mahdin virrat. Varjomaailman. Hän valmistautui kanavoimaan mahtia haluamaansa suuntaan, käskemään elementtiä näkyvän maailman näkymättömältä kääntöpuolelta. (s.31)

Kirjan lopussa mieleeni jää vielä paljon kysymyksiä esimerkiksi liittyen Aleian lumoukseen, Seleesian kaupunkiin ja Aleian takaa-ajajiin. Onneksi seuraava osa Seleesian näkijä ilmestyy jo heinäkuussa!

Arvosanani on 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Hän sanoi nimekseen Aleia muissa blogeissa:

Kirjavaras Rere
Oksan hyllyltä
Pauline Von Dahl
Lukutoukan kulttuuriblogi 

Samantyylistä luettavaa:

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Jos kirjan maailma kiinnostaa enemmän, tästä linkistä pääsee tutustumaan tarkemmin.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 31. Fantasiakirja

2 kommenttia:

Tiina / Kirjaluotsi kirjoitti...

Minäkin pidin tästä todella paljon. Mukavaa, että seuraava osa ilmestyy noin pian. Monesti kirjasarjojen kohdalla harmittaa jos joutuu odottelemaan seuraavaa osaa niin pitkään ettei muista edellisestä juuri mitään. Tämä jätti aika paljon avoimia kysymyksiä, joihin toivottavasti tulee vastauksia seuraavassa osassa.

Sinäkin olet löytänyt ihanan fennekkikuvan. Olin vähän aikaa sitten käymässä Korkeasaaressa ja yllätyin, että sielläkin oli fennekkejä. Kirjailija on muuten tunnustanut, ettei tiennyt että fennekki eli aavikkokettu on oikea eläin. Luuli keksineensä sen itse :)

Heidi P kirjoitti...

Samaa mieltä, Tiina, että on tosi mukava tietää, ettei jatkoa tarviste odotella vuotta. Gummeruksessa on ollut muitakin trilogioita, joista jatko-osat tulee kivan ripeään tahtiin, kuten DIMILY ja nyt Normaali-trilogia. Nyt kun muuten mainitsit korkeasaaren fennekit, muistin, että minäkin niitä viime kesänä siellä näin :D Hauska sattuma kirjailijalla!