The Inheritance Games -sarja: Jennifer Lynn Barnes

The Inheritance Games - Salainen perijätär: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2024 (The Inheritance Games #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): The Inheritance Games. Kansi: Katt Phatt, Karina Granda & Hachette Book Group, inc.

"Tuntematon tyttö – Upporikas perhe – Kohtalokas peli voi alkaa

Miksi mysteerinen miljardööri valitsi Avery Grambsin pelinappulakseen? Jennifer Lynn Barnesin viettelevän YA-trilleritrilogian avaus on täydellistä luettavaa Yksi meistä valehtelee -sarjan ja Knives Out -elokuvien ystäville!

Äitinsä menettäneen Avery Grambsin elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän kesken koulupäivän saa kutsun miljardööri Tobias Hawthornen testamentin lukuun. Käy ilmi, että omalaatuinen, arvoituksia rakastanut Hawthorne on jättänyt koko jättiomaisuutensa Averylle – sillä ehdolla, että tämä asuu vuoden ylellisessä ja valtavassa kartanossa perinnöttä jääneiden sukulaisten kanssa. Kartanossa asuvat myös neljä harmillisen komeaa veljestä, jotka eivät katso hyvällä tuntematonta perijätärtä. Avery ei kuitenkaan antaudu rikkauden tuoman helpon elämän viettelemäksi, vaan alkaa selvittää mysteeriä: miksi eksentrikko Hawthorne valitsi juuri hänet pelinappulakseen? (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Arvoituksia ja salaisuuksia, miljoonaperintö ja hulppea kartano, komeat veljekset, romantiikan ripauksia ja vähän jännitystäkin. Jennifer Lynn Barnesin The Inheritance Games -sarjan avausosan ainekset ovat niin herkulliset, että tiesin jo kirjan aloittaessani, että tästä tulisi minulle täydellisen viihdyttävä lukukokemus. Sarjaan on ilmestynyt alkukielellä jo neljä osaa ja viidettä odotellaan tälle vuotta. Sarjan seuraavaa osaa suomeksi ei tarvitse odotella kauhean kauaa, sillä toinen osa Hawthornen arvoitus ilmestyy jo tämän syksyn alussa.

17-vuotias Avery Grambs on asunut äitinsä kuoleman jälkeen häntä seitsemän vuotta vanhemman Libby-isosiskonsa huollettavana. Elämä heillä on hyvin vaatimatonta, ja Avery joutuu tekemään iltaisin töitä koulun jälkeen, jotta he pärjäisivät. Avery menestyy koulussa erinomaisesti, jopa liiankin, sillä rehtori on aivan varma, että tämä on huijannut kokeessa saadakseen täydellisen tuloksen. Max-ystävän kanssa Avery pitää yhteyttä viesteillä ja puheluilla, sillä tämä on muuttanut harmillisen kauas - ja tiukan uskonnolliset vanhemmat rajoittavat välillä heidän viestittelyään, jos Max on tehnyt heidän mielestään syntiä. Huolta aiheuttaa myös Libbyn toksinen Drake-poikaystävä, jonka isosisko ottaa aina uudelleen takaisin, vaikka on luvannut Averylle olla tekemättä niin. Välillä Avery joutuu nukkumaan yönsä autossa, koska ei mahdu saman katon alle Draken kanssa.

Ja sitten kaikki muuttuu. Komea ja tyylikäs nuorimies, Grayson Hawthorne, ilmestyy Averyn koululle, pyytää tätä mukanaan Hawthornen kartanoon, jossa tyrmistynyt Avery saa kuulla perineensä valtavan, miljoonien perinnön hänelle tuntemattomalta Tobias Hawthornelta - mutta vain tietyin ehdoin. Hänen on asuttava vuosi Hawtrornen kartanossa, joka on Teksasin suurin kartano. Onnekseen hän saa Libbyn seurakseen, joka tuntuu olevan perinnöstä enemmän innoissaan kuin Avery, joka on lähinnä ahdistunut.

"Hän jätti sinulle omaisuuden, Avery, mutta meille hän vain sinut." (s. 89)

Kuulostaa helpolta ehdolta, mutta sitä se ei ole: kartanossa, omissa siivissään asuvat myös Tobias Hawthornen neljä veljenpoikaa, pitkänhuiskea ja puhelias Alexander, 17, vaaroja janoava Jameson, 18, tyylitajuinen Grayson, 19, ja vanhin Nash, 25, jolle on toisten pelastaminen verissään. Huikentelevainen Skye-äiti, joka on tehnyt kaikki pojat eri miehille, on ihan yhtä käärmeissään yllättävän perijättären saapumisesta kuin poikien Zara-täti. Näyttää siltä, että Avery saa taistella hengestään tuon vuoden ajan. Onneksi hän on perinyt myös Tobiaksen uskollisen, vakaan henkivartijan, Orenin, joka lupaa suojella Averyä kaikin voimin.

"Voisin vaikka lyödä vetoa, että lähdet viikon sisällä."  (s. 127)

Tobias on jättänyt kaikille neljälle veljekselle ja Averylle kirjeen. Averyn kirjeessä lukee vain pahoittelut ja allekirjoitus, eikä hän ymmärrä enää mistään mitään. Grayson tekee selväksi, että hän paljastaa vielä Averyn huijaavan jotenkin. Zara yrittää keksiä keinoa, jolla perinnönjako saadaan kumottua. Aika pian lehdistö saa tietää Averyn tarinan ja paparazzit alkavat piirittää tätä. Ainoa asia, mitä Avery miettii tämän kaiken keskellä, on se, liittyykö Tobias jotekin äitiin. Äiti sanoi eläessään, että Averyn syntymään liittyy salaisuus. 

En halunnut olla lasiballerina tai veitsi. Halusin todistaa edes itselleni olevani jotain. (s. 347)

Avery saa kuitenkin yllättävän liittolaisen Jamesonista, joka kertoo isoisänsä rakastaneen arvoituksia ja järjestäneensä sellaisia pojanpojilleen jatkuvasti. Hän uskoo kirjeisiin kätkeytyvän jonkin vihjeen. Avery ja Jameson alkavat etsiä yhdessä johtolankoja, ja jossakin vaiheessa Graysonkin sotkeutuu peliin mukaan. Avery tuntee vetoa jännityshakuiseen Jamesoniin, mutta onko poika tosissaan, vai pitääkö hän vain Averyä pelinappulana? Grayson alkaa lämmetä Averylle, kun tajuaa, ettei tämä ole tuhlailemassa perintöään, vaan jatkaa vaatimatonta elämäntyyliään, tosin miljoonakartanossa asuen. Averyä huolettaa isosiskonsa, joka yhä saa Drakelta viestejä. Sitten tapahtuu kamala läheltä-piti-onnettomuus, jonka jälkeen Avery tajuaa, että hänellä voi olla hengenlähtö lähellä, jos hän ei osaa pitää varaansa.

"Me emme ole normaaleja. Tämä paikka ei ole normaali, etkä sinä ole pelaaja, ipana. Sinä olet se lasiballerina. Tai veitsi." (s. 167)

Ai että pidin tästä kirjasta! Toisiaan seuraavat vihjeet ja arvoitukset, komeat Hawthornen pojat, jotka kaikki ovat omia persooniaan, fiksu Avery, jolla on jalat maassa perinnöstä huolimatta sekä mieletön, salakäytäviä täynnä oleva kartano, jonne Tobias Hawthorne on kuuleman mukaan rakennuttanut joka vuosi yhden huoneen lisää. Mukaansatempaavan juonen lisäksi kirjan mukavalukuisuutta lisäävät lyhyet luvut. Romantiikkapuoleen olisi toki saanut satsata hiukan lisää, ja Averyn päättämättömyys kahden pojan välillä on vähän rasittavaakin, mutta senkin annan anteeksi. 

Nyt sitten odottelemaan kuumeisesti jatko-osaa!

Arvosanaksi annan tälle 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Varkaiden valtias: Kayvion Lewis

Päivitys Royalteen-sarjaan

 Luin neljännen osan Anne Gunn Halvorsenin ja Randi Fuglehaugin Royalteen-sarjasta. Klikkaa kuvaa päästäksesi lukemaan ajatukseni sarjan kaikista osista, myös tästä neljännestä osasta Royalteen - Teidän majesteettinne.

Päätepysäkki: Casey McQuiston

Päätepysäkki: Casey McQuiston. Suomentaneet Johanna Auranheimo ja Kaisa Kattelus. Tammi 2024

Englanninkielinen alkuteos (2011): One Last Stop. Kansi: Monique Aimee, Kerri Resnick

"Modernin romanssikirjallisuuden tähden Casey McQuistonin romaani ystävyydestä, elämänilosta – ja kuumista hetkistä New Yorkin metrossa. Takuuvarma kesähitti saa lukijat ihastuksesta raiteiltaan!

23-vuotias August on kyynikko, joka on päättänyt jättää taakseen kaiken vanhan – kuten esimerkiksi kaikenlaiset ihmissuhteet, niistä kun seuraa vain surua. New Yorkiin muuton on tarkoitus olla lopullinen irtiotto. Mutta sitten August muuttaa asuntoon täynnä värikkäitä kämppiksiä. Ja saa työpaikan ympäri vuorokauden auki olevasta pannukakkuravintolasta. Ja kohtaa metrossa ihmeellisen naisen… Ennen kuin August aavistaakaan, on hänen hyvin järjestelty elämänsä ihanalla, kiihkeällä tavalla sekaisin. Kenties mahdoton voi sittenkin muuttua mahdolliseksi ja meistä yksinäisinkin löytää elämäänsä rippusen lämpöä sekä ystävyyden taikaa?" (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin yhden Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä, josta pidin kyllä, mutta en ihan hulluna hullaantunut. En oikein osannut odottaa mitään Päätepysäkiltä, jonka enkunkielistä versiota olen monesti katsellut lukuaikeissa. Kansikuvan ja nimen perusteella saattoi kuitenkin arvailla, että metrolla olisi kirjassa aika iso rooli. Minulle tuli hiukan mieleen Clare Pooleyn Joka päivä laiturilla 5, jonka luin viime keväänä, sillä siinä ollaan vastaavasti melko ison osan aikaa junan kyydissä. Siihen kuitenkin eroavaisuudet loppuvatkin.

Kirjan  päähenkilö, sympaattinen August on hiukan eksyksissä. Hän on muutanut New Yorkiin, viimeinkin kauemmas äidistään, jolle tuntuu olevan suuri pakkomielle etsiä vuosikymmeniä sitten kadonnutta Augie-veljeään. August tarvitsee tietenkin kämpän, ja sopiva huone löytyykin hyvin värikkään seurueen asunnosta. Transsukupuolinen Niko nimittäin paljastuu selvännäkijäksi, hänen tyttöystävänsä Myla on värikäs taiteilijapersoona, jonka omalaatuiset veistokset koristavat kämppää, ja Wes vaikuttaa hyvin sulkeutuneelta persoonalta, kunnes häneen tutustuu kunnolla. Samassa rapussa asuva drag queen -taiteilija Isaiah on vienyt täysin Wesin sydämen, mutta tämä ei halua tehdä asialle mitään. Täydessä esiintymisvarustuksessaan oleva drag-Annie on upea ilmestys, ja August pitää heti uudesta naapuristaan. 

Mukavien kämppisten ansiosta Augustille järjestyy vieläpä työpaikka opintojen ohelle läheisestä pannukakkuravintolasta, jonka nimi on hupaisasti Pannukakku-Billyn Pannukakkupaikka. Kaikki tuntuu sujuvan. Eka päivänä matkalla collegeen August törmää tosi cooliin tyttöön Q-linjan metrossa. Tämä nahkatakkinen tyttö antaa ystävällisesti Augustille huivin peittämään paidalle läikkynyttä kahvitahraa - ja tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin Jane tuntuu olevan metrossa aina, kun Augustkin. Heistä tulee toisilleen Metrotyttö ja Kahvityttö. He tutustuvat, ystävystyvät.

"Sinussa on oikeasti jotain helvetin taikaa!" (s. 144)

August huomaa ihastuneensa Janeen ja pyytää tätä treffeille, mutta tämä yllättäen kieltäytyy. Se tuntuu Augustista kamalalta ja käsittämättömältä, koska hän oli aistivinaan, että Janekin olisi ollut kiinnostunut hänestä, mutta myöhemmin selviääkin,  että Janella oli pätevä syynsä kieltäytyä. Hän ei voi nimittäin poistua ikinä metrosta. Miksi ei, siihen täytyy löytää selvyys. Pala palalta Augustille alkaa selvitä asioita, jotka menevät yli hänen ymmärryksensä, ja hänen ja Janen mysteeriin sotkeentuvat ajan myötä myös hänen rakkaat kämppiksensä.

Ehkä vastaus piilee heissä, ehkä Augustissa. Ehkä August on ratkaisu. (s. 128)

Päätepysäkki on kiehtova sekoitus kipeää äitisuhdetta, yksinäisyyttä, tunteiden patoamista, ystävyyttä, räiskyvää sateenkaarevuutta drag-yhteisöineen ja maagista realismia. Kirjailijalle tuttuun tapaan seksikohtaukset ovat kuumaakin kuumempia, mutta ei mitenkään liian graafisesti kuvattuja. Nostalgianälkäisille on luvassa mainintoja menneiden vuosien hittibiiseistä ja muistakin popkulttuurin ilmiöistä Augustin ja Janen keskustelujen myötä. Kirjan maagisrealistiset, scifiin taipuvat elementit tulevat hiukan puun takaa, jos ei osaa aavistaa kirjassa sellaisia olevan. Se on sinänsä aika iso osa kirjan tarinaa, mutta kuitenkaan ei niin iso, että kirjan genretys olisi jotain muuta kuin romantiikka/viihde.

Hän on kaksikymmentäkolme, ja vain sillä on väliä. Hän on kaksikymmentäkolme, ja hänellä on täysi oikeus tehdä ties mitä typeryyksiä milloin vain haluaa. Miten hän ei aiemmin  tajunnut tätä? (s. 184)

Pidin tästä kirjasta kovasti, etenkin Augustin ja Janen henkilöhahmoista, mutta myös Augustin sateenkaarevista kämppiksistään ja siitä hulvattomasta meiningistä, mitä heillä jatkuvasti oli meneillään. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että jossakin vaiheessa Janen ja Augustin tilanteen jankkaaminen alkoi puuduttaa minua, joten siksi arvosanani ei pompsahda nyt ihan kärkisijoille saakka. Vaikka Janen ja Augustin välillä on sähköä, en kuitenkaan ollut ihan täysin sydän sykkyrälläni heidän puolestaan. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Turhanpäiväinen kiroilu myös vähän ärsytti välillä (kai mussa on sitten sen verran kukkahattutätiä.) 

"En kai voi tuosta vain hypätä 2000-luvulle ilman, että edes tiedän, miten vihvi toimii - "

"Wi-fi." (s. 307)

Loppua kohti viihdyin taas kirjan parissa paremmin, kun solmuja alkoi aueta ja monia mysteerejä selvitä, kuten Augie-enon kohtalo. Eräänlainen parikymppisen kasvutarina tämä on rakkausromaanin lisäksi. August kipuilee äitisuhteensa vuoksi, sillä äiti on eristänyt hänet muusta suvusta ja keskittynyt aina omiin Augie-tutkimuksiinsa, joihin on sotkenut myös tyttärensä. Kirjan teemoissa sivutaan myös hlbtq+ihmisten sopeutumista vähemmistönä sukuun ja koko yhteiskuntaan eri aikakausina, mutta se ei nouse pääteemaksi, vaan enemmänkin erilaiset ihmisten tunteiden patoutumat ja jumiutumat. Kuka on jumissa metrossa, kuka taas omien tunteidensa kanssa.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kuolinhetki-trilogia: Adam Silvera

Unien sirkus: Johanna Förster

 Unien sirkus: Johanna Förster. S&S 2024

Kansi: Sami Saramäki

"Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.

Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.

Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.

Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista." (S&S)

Oma arvio:

Odotukseni olivat todella korkealla, kun näin tämän Johanna Försterin esikoisteoksen esittelyn kustantajan luettelossa. Sirkus aiheena on todella kiintoista, ja kuvauksesta saattoi muutenkin päätellä, että kirjassa kellutaan unen, satumaailman ja monenlaisten muidenkin teemojen ympärillä. Sami Saramäki on onnistunut loihtimaan kirjalle unenomaisen, mutta yhtä aikaa dystopishenkisen kannen.

Dystopiaksi minä tämän kirjan määrittelisin (kuten Risingshadow), ripauksella maagisrealistisuutta. Tai fantasiaa. Mutta määritteleminen on hyvin hankalaa tämänkaltaisessa, hyvin monikerroksisessa genrehybridikirjassa, eikä kovin tarkoituksenomaistakaan. Meidän kirjaston OUTI-tietokannassa tätä ei ole genretetty ollenkaan. Pikaisella katsauksella ainoastaan Helmet-kirjastoilla tämä on laitettu fantasia-genreen.

Juuli luulee nähneensä näkyjä, kun punaturkkinen otus vilahtaa hänen ohitseen viemäriaukosta sisään Valvoja perässään. Juuli on menossa töihin enonsa ja huoltajansa omistamaan viini- ja  juustopuotiin, joka on pieni jäänne ylellisyydestä tiukkavalvonteisessa tulevaisuuden maailmassa, jossa pelätyt Valvojat tarkkailevat ihmisten toimia kaduilla ja kaikkialla. Uhkaavasti käyttäytyvän Ministeri Kantolan asiointi puodissa saa Juulin olemaan loppupäivän varuillaan.

Minä tiedän sen ketun, Juuli tajusi, ja sävähdys kulki koko kehon läpi. Minä olen tuntenut hänet joskus, kauan sitten, ja hänet minä näin kadulla, kun hän syöksyi viemäriin. (s. 23)

Juuli alkaa nähdä unia kadulla näkemänsä ketun, Eduardo Hopean sirkuksesta, jossa kissamakit, seeprat, hilleri ja kummallinen raputyttö esiintyvät yleisölleen. Kettu vaikuttaa kumman tutulta. Toistuvat unet tai unenomaiset muistot hämmentävät Juulia, joka on asunut enonsa Kaunon, tämän vaimon Ullan sekä serkkunsa Linnean kanssa siitä asti, kun menetti oman perheensä. Tähän liittyy Juulin kipeimmät ja karmeimmat muistot, jotka hänelle ja lukijalle alkavat avautua pala palalta, uni unelta, muistikuva muistikuvalta. Miksi juuri sirkus toistuu Juulin unissa? 

Ajatusvirhe, väärä polku, portti kiinni ja heti! Äitiä ei ajatella! Kurkkua kuristi ja huone tuntui hajoavan. Äitiä ei ole. Kenen syy. (s. 97)

Kirjan totalitäärisessä maailmassa ei katsota hyvällä taidetta ja kulttuuria. Siksi esimerkiksi katu- ja performanssitaiteilijat ovat todellisia kapinallisia, jotka Valvojien pelosta huolimatta uskaltavat tuoda esitystensä iloa ihmisille pimeillä kujilla. Yhteen tällaisista porukoista Juuli törmää. Ensin hän huomaa viulua soittavan Niko-pojan vihreine hiuksineen, ja kun hän viimein uskaltautuu tämän kanssa juttusille, hän tutustuu myös Nikon ystävään Iidaan ja Nini-siskoon. Juuli alkaa viettää aikaansa  kolmikon boheemissa Vallilan asunnossa, enoltaan salassa tietenkin. Juuli on tottunut olemaan hiljainen ja huomaamaton, omissa oloissaan viihtyvä ja yksin suruaan kantava, mutta Niko ja muut huomaavat hänet. Varsinkin Nikon huomiota hän janoaa.

"Maailma olisi parempi paikka, olisi taas vapautta, ja taidetta saisivat tehdä kaikki, jotka haluavat, eikä olisi vesisotia, eikä pakolaisia. Me oltaisiin elävä muisto siltä ajalta, kun niin moni asia oli kielletty. Kaikkien niiden ihmisten muisto, jotka katosivat." (s. 317)

Taidemaailman valvonta ETU-maissa, eli EU:n jälkeen perustetun Euroopan Turvaunionin maissa eskaloituu koko ajan pahemmaksi, jonka seurauksena Nikon ja Iidan on paettava Berliiniin. Nikoon kovasti ihastunut Juuli on suruissaan, ja kun Ministeri on käynyt yhä uudelleen kysymässä juustokaupassa hänen peräänsä, pian hän huomaakin olevansa matkalla Saksaan yhdessä Ninin kanssa. Tästä alkaa monen moinen seikkailu, jossa Juulin Ninin ystävyys punnitaan, Juuli törmää menneisyyden ihmisiin ja saa tietää lisää karmeista muistoistaan. Hän leijuu todellisuuden, muistojen ja sirkusunien välimaastossa. Heidän on löydettävä Niko ja Iida, jotka tuntuvat kadonneen.

Kirjan juonessa ja kerroksissa olisi niin paljon selostettavaa, että tästä postauksesta voisi tulla romaanin mittainen. En siis spoilaa tämän enempää. 

Pidin kovasti kirjan ensimmäisestä alkupuolesta, ajasta jolloin Juuli tutustui nuoriin katutaiteilijoihin, mutta jossakin vaiheessa puolenvälin jälkeen saatoin tuntea pitkästymisen tunteita ja lukeminen hetkittäin takkusi. Kirja on yli 400-sivuinen ja myös vinkkausnäkökulmasta hyvin hankala. Sen monet tasot voivat avautua  kokeneelle nuorelle lukijallekin, ja aikuiselle toki vielä paremmin, mutta yläkoulun vinkkauspakettiini tätä tuskin otan. Välillä kerronnassa jäädään ehkä liikaa vellomaan suruun ja muistoihin, varsinkin puolivälin jälkeen, kun Juuli jää hetkeksi asumaan Surunkantajien luo. Ymmärrän toki tämän juonenkäänteen merkityksen, mutta se ei ollut minun lempikohtiani kirjassa, ja olisin voinut vallan hyvin elää ilmankin tätä. Minä hiukan myös petyin siinä, miten Juulin ja Nikon lämpenevät välit jotenkin unohtuivat kirjan tapahtumien saatossa. 

Surunkantajien luona ei tarvinnut puhua. Sai itkeä tai vain istua ja katsoa sisäänsä ja ulos, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Suru ja sen jakaminen eivät tarvinneet sanoja. Surulla oli erilainen ääni, se soi sanojen takana ja alla. (s. 264)

Eniten pidin Juulin sirkusmuistoista ja sadunomaisista Eduardo Hopean sirkukseen liittyvistä unista. Loppua kohti tihenevät juonenkäänteet, jossa todellisuus ja unet sekoittuvat tosissaan toisiinsa, alkoivat temmata minua taas hyvin mukaansa. Hyvin nappasin myös kirjan sanoman siitä, miten ihmissielut näivettyisivät ilman taidetta ja kulttuuria. Millaista olisikaan maailmassa, jossa kiellettäisiin esimerkiksi musiikki, tanssiminen ja kuvataide?

Unien sirkus on kirja surusta, tukahdetuista tunteista ja muistoista ja taiteen merkityksestä. Toki myös ystävyydestä ja  nähdyksi tulemisen tarpeesta. Näinkin moniulotteinen ja syvällinen nuortenkirja saattaa olla hyvinkin ensi vuoden kirjallisuuspalkintoehdokkaana, veikkaisin. Harmi vain, että tämä on nuorille vinkattavaksi vähän liian hankala.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Väki-trilogia: Elina Rouhiainen

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro. Suomentanut Lauri Lattu. Haamu 2024

Englanninkielinen alkuteos (2020): On the shoulders of Otava. Kansi: Noora Jantunen

"On vuosi 1918. Köyhän perheen tytär Siiri Tuokkola on liittynyt punakaartiin. Omien joukossa naistaistelijoita sekä vierastetaan että toisaalta ylistetään proletariaatin yhtenäisyyden symbolina. Valkoiset pitävät heitä pahan ruumiillistumana.

Sodan kurimukseen ilmestyy lisäjuonne, kun rintamia erottavissa metsissä alkaa liikkua jotain vihollistakin vaarallisempaa. Huhutaan oudoista valoista, joiden kohtaaminen vie järjen ja lopulta hengen.

Kun yksi tovereista katoaa lumimyrskyssä, Siiri päättää löytää hänet. Matka vie sodan kauhuista vanhan mysteerin äärelle.

Palkitun brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaanissa Suomen sisällissota yhdistyy nerokkaasti kansanperinteen ja mytologian taianomaisiin sävyihin. Otavaisen olkapäillä on kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos." (Haamu)

Traileri

Oma arvio:

Pakkohan minun oli tarttua tähän kirjaan, sillä brittiläiskirjailijan kauhumainen, suomalaista mytologiaa hyödyntävä pienoisromaani sijoittuen Suomen sisällissodan aikaan on jotakin niin kiehtovaa, että se on luettava. Sotatarinat aiheena eivät minua niin paljon kiinnosta, mutta suomalaiseen metsään liittyvä, myyttinen uhka enemmänkin. Lauri Latun suomentamassa kirjassa on alussa meidän oman kauhumestarimme Marko Hautalan alkusanat pohjustamassa tarinaa.

Kirjan alussa ollaan odottavissa ja pelokkaissa tunnelmissa. Tuvallinen punaisten joukkoihin lähteneitä tyttöjä on sulloutuneena pieneen pappilaan ja yrittävät tulla toimeen ennen kuin käsky seuraavaan tehtävään käy. Mirva on joukon vanhin, 18-vuotias, ja hän yrittää pitää tyttölaumassa jöötä. Siiri ja Elina ovat kiintyneet toisiinsa, Ester on kovin kipakka suustaan. Kuohuntaa aiheuttaa tumma, paikallaan tönöttävä miehen hahmo hautuumaalla - se on Osku, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän ketään. Seuraavana päivänä Osku tekee jotakin kamalaa ja käsittämätöntä. Tytöt ovat järkyttyneitä, ja kuulevat, että huhun mukaan Osku olisi nähnyt jotakin metsässä ennen sekoamistaan.

Tuolla, ulkona hautuumaalla. Pitkä varjo. Mies, siluetti tasaiseksi tallautunutta lunta vasten. Pimeässä hautuumaa on vieras ja aavemainen. Murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita.(s. 17)

Matkalla taistelukentille suurin osa tytöistä jänistää ja palaa takaisin Tampereelle. Miehet eivät usko naisista olevan mitään hyötyä taistelussa ja osin passittavat heitä kotimatkalle. Jäljelle jäävät vain Siiri, Ester ja Mirva, jotka sinnikkäästi haluavat ottaa osaa taisteluun. Siiri kaipaa Elinaa ja on harmissaan, että tämä palasi. Sitten Mirva katoaa. Hän höpisee jostakin valosta, jonka myös Osku kertoo nähneensä ennen sekoamistaan. Jäljellä ovat enää Siiri ja töykeästi käyttäytyvä Ester. Kun pieni tyttö tupsahtaa heidän tielleen lumisessa metsässä aseella osoittaen, Siiri joutuu tekemään ikävän valinnan. 

Älä uskallakaan kuolla, Ester. Hänen piti kaatua taistellen. Hänen piti kaatua hampaat miehen kurkussa, veri leukaa pitkin virraten. Ei näin. (s. 66)

Mitä metsässä on, joka saa ihmiset sekoamaan? Onko puheet liekkiöistä totta vai pelkkää taikauskoisten höpötystä? Miksi Ester pelkää karhuja eikä halua Siirin puhuvan niistä mitään?

"Ehkä se johtuu sodasta. Ehkä taistelut häiritsevät niitä ja ne tulevat ulos piiloistaan. Niin minä ainakin luulen." (s. 76)

Kirjan tunnelma on yhtä aikaa kaunis ja hyytävä. Tyttöjen selviytyminen talvisessa metsässä laukausten kummutessa taustalla on kuvattu niin taidokkaasti, että lukiessani kirjaa tunnen olevani itsekin metsässä. Kauhuelementit tulevat kirjaan nimenomaan hyytävän pahaenteisen tunnelman kautta. Siirin kaiho Tampereelle palannutta Elinaa kohtaan on kaunis vastapaino Esterin luotaantyöntävälle olemukselle, jota Siirin on hankala - mutta pakko - sietää. 

Pidän kovasti kirjan kauniista kielestä (kiitos Lauri Latulle käännöksestä) ja tunnelmasta. Suomalaista mytologiaa on ujutettu tarinan sekaan omaperäisellä tavalla. Repliikeissä on välillä suomalaiseen tyyliin karskia kielenkäyttöä, joten tämä kirja olisi hyvinkin voinut olla senkin puolesta syntyperäisen suomalaisen kirjoittama. Tähän karmean kauniiseen tarinaan on vangittu hyvin suomalaisuuden henki. 

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirsin kirjanurkka

Zeno: Dess Terentjeva

 Zeno: Dess Terentjeva. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen

" 'Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?'

Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.

Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?" (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Dess Terentjevan säeromaaneistä kolmannessa tapahtumat sijoittuvat etelä-karjalalaiseen pikkupaikkakuntaan Joutsenoon, josta myös paikkakunnan lempinimi Zeno on antanut kirjalle nimensä. Säeromaanin lukujen välissä on hauskoja knoppitietoja tai muita lausahduksia joutsenista tai Joutseno-paikkakunnasta, joka on nykyisen kuntaliitoksen myötä osa Lappeenrannan kaupunkia.

Nellaa hävettää, sillä hänen avoimesti biseksuaali isosiskonsa Miisa liehuu sateenkaarilippunsa kanssa koulun pihassa. Koulussa sipistään ja supistaan Nellan aktivisti-isosiskosta, mutta Nella haluaisi olla puhumatta koko aiheesta. Hän haluaisi vain olla söpön Eetun kanssa. Miksi Nella on sitten niin vaivautunut? Koska hänellä itselläänkin olisi jotakin kerrottavaa. Hän nimittäin on itsekin bi, eikä tiedä, kannattaisiko hänen kertoa asiasta Eetulle. Tai Miisalle. 

Nellasta bi-lippu on kauniin värinen

Violetti ja pinkki eivät kuitenkaan sovi Nellalle,

hän tykkää enemmän maanläheisistä sävyistä (s. 32)

Nella uskoo, että Eetuun voi luottaa, sillä tämä ei yleensä lähde mukaan muiden poikien, kuten Matiaksen, tapaan yleiseen nälvimiseen ja suunsoittoon. Niinpä Nella rohkaisee mielensä ja kertoo. Eetu ottaa asian aika hyvin, tai niin Nella kuvittelee. Kun hän kertoo Miisalle saman, isosisko tulistuu, sillä hänen mielestään Eetun suhtautuminen ei todellakaan ole okei. Hän on huolissaan, että pikkusisko saa siipeensä. Nellaa suututtaa - onko Miisan aina pakko olla tuollainen.

"Mie en jaksa siun aktivismia koko ajan!!!!!" (s. 51)

Nella saa huomata, että ei ehkä ollutkaan niin hyvä idea luottaa Eetuun. Koulussa kaikki ovat niin ahdasmielisiä, että Setasta koululla vieraillut mies saa pelkkää kettuilua osakseen. Toisaalta, hän ei välitä siitä pätkääkään. Nellaan kuitenkin sattuu Eetun lavertelu hänen biseksuaalisuudestaan ja Matiaksen ja muiden ilkeily, joka paisuu  kiusaamiseksi. Nella yrittää olla kiva koulun uudelle oppilaalle, Akselille, jota muut kiusaavat erikoisen tyylin takia, mutta saa tältäkin vain haistatteluja osakseen. Iskä juo hiukkasen liikaa, se on tehnyt sitä äidin kuoleman jälkeen. Onneksi Nellalla on isosisko tukenaan.

"Mie haluisin että

elämä ois vaan yksinkertaista" (s. 69) 

Zeno jatkaa Terentjevan sateenkaarevien säeromaanien sarjaa, jossa tällä kertaa on aiheena harvinaisemmin nuortenkirjoissa esille tuleva biseksuaalisuus. Tosin tässä  ei pohdinnan aiheena ole sinänsä biseksuaalisuuteen liittyvät identiteettiongelmat, vaan lähinnä se, onko pakko olla aktivisti, jos on sateenkaariväkeä. Isosisko Miisa on vastakohta syrjäänvetäytyvämmälle pikkusiskolleen Nellalle, joka ei haluaisi taistella vähemmistöjen puolesta vaan olla vaan rauhassa oma itsensä. Kaikki eivät halua marssia Pride-kulkueessa ja liehutella sateenkaarilippua. Sisarukset löytävät onneksi pienten vastoinkäymisten jälkeen yhteisen sävelen, jolloin molemmat voivat olla omia itsejään.

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

Minä en saanut hirveästi tarttumapintaa kirjan henkilöihin ja teemoihin. Tärkeä, puhutteleva aihe ja kaunista kielellä leikittelyä, kuten kaikissa kirjailijan säeromaaneissa on ollut, mutta minun sydämeni ei nyt sykähdellyt niin vimmaisesti tälle säeromaanille, kuin olisin halunnut sen sykähtelevän.

Arvosanaksi annan tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta

Samantyylistä luettavaa: 

Freestyle: Dess Terentjeva

Muualla:

Paikallislehti Joutseno

Siniset helmet

Päivitys Kuolinhetki-trilogiaan

Luin Adam Silveran Kuolinhetki-trilogian toisen osan Ensimmäinen viimeinen päivä. Klikkaa kansikuvaa lukeakseni arvioni molemmista osista.

Päivitys Alex Stern -trilogiaan

 Luin Leigh Bardugon Alex Stern -trilogian toisen osan Helvettiin ja takaisin. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan ajatuksiani tästä ja aiemmasta osasta.

Päivitys Yksi meistä -trilogiaan

 Luin kolmannen osan Karen M. McManusin Yksi meistä -trilogiasta. Klikkaa kansikuvaa, niin pääset lukemaan ajatukseni Yksi meistä on palannut -päätösosasta sekä trilogian muista osista.

LOVE-sarja: Heartbreak Boys: Simon James Green

Heartbreak Boys: Simon James Green. Suomentanut Lotta Sonninen. Otava 2024

Englanninkielinen alkuteos (2020): Heartbreak Boys. Kansi: Liam Drane

"Sydämet sulattavaa kesärakkautta Heartstopper-faneille.

Kesäloma ei voisi alkaa kamalammin – Jackin ja Naten poikaystävät jättävät heidät ja aloittavat romanssin toistensa kanssa. Kaiken lisäksi he hehkuttavat uutta onneaan häpeilemättömästi somessa.

Sisuuntuneena Jack ja Nate päättävät pistää vielä paremmaksi, sekä loman että somen suhteen. He lähtevät Naten perheen kanssa automatkalle tarkoituksenaan luoda sometarina vielä upeammasta kesästä. Se osoittautuu kuitenkin vaikeammaksi kuin voisi kuvitella. Matka tuo eteen kommelluksen jos toisenkin, ja lopulta on kohdattava petolliset eksät. Mutta ehkäpä myös lääke sydänsuruun on lähempänä kuin pojat tajuavat.

LOVE – rakkautta ensi sivulta." (Otava)

Oma arvio:

Otavan romanttinen, nuorille suunnattu LOVE-sarja saa nyt ensimmäisen käännöskirjansa, kun aiemmat, viime vuonna julkaistut kolme osaa ovat kotimaista tuotantoa. Näistä olen lukenut Sari Luhtasen Tuhkimo tennareissa ja Tuula Kallioniemen Pitkä ja komee, mutta Siri Kolun Tämä liukasteleva sydän on minulla vielä lukemattomien pinossa. Simon James Greenin sateenkaareva, pirtsakan keltakantinen Heartbreak Boys on ehdottomasti minun tämän kevään piristykseni niin ulkoisesti kuin sisäisestikin!

***Korjaus edelliseen: tämä onkin toinen käännöskirja LOVE-sarjaan, sillä Dustin Thaon Älä mene, Sam ilmestyi myös viime vuonna.**

Kuten kirjan nimi kertoo, pääosassa on kaksi sydänsurujen musertamaa poikaa, Jack ja Nate. Kirjan alku on jo melkoinen farssi: umpirakastunut Jack on odottanut koulun tanssiaisia (joissa on minun riemukseni Stranger Things -teema) kuin kuuta nousevaa, ja närkästyttää superkomean poikaystävänsä Dylanin pukeutumalla sinne umpihomomaisesti sateenkaariviittaan. Dylan ei myöskään innostu Jackin järjestämästä ylläristä, julkisesta lupaussormuskosinnasta juhlapaikalla (kun Dylan on ensin meinannut tukehtua lasissa olleeseen sormukseen). Katastrofin ainekset alkavat olla ilmassa. Nate on taas päättänyt tulla tanssiaisissa kaapista. Hänet on valittu pitämään tanssiaisissa puhe, ja hän aikoo suorittaa kaapistatulonsa puheen päätteeksi. Hänellä on ollut sutinaa Tariq-nimisen pojan kanssa, ja nyt hän toivoo voivansa viimeinkin olla rakkaansa kanssa yhdessä kaikkien nähden.

"Äiti! Ei se ole mikään kaapista tulo, jos menee kerran kouluun ja on kynsilakkaa!" Mulkoilen heitä. Eivät he voi olla tosissaan! "Mitä te kuvittelitte, että olin tekemässä koulun jälkeen kynnet lakattuna?"

"Menossa johonkin homoklubille?" Isä ehdottaa.

"Homoklubille? HOMOKLUBILLE?" Ääneni lon muuttunut kimakaksi. "Se oli teatterikerhon retki The Rocky Horror Showta katsomaan!" (s. 25)

Toisin käy. Siinä vaiheessa, kun Dylan ja Jack julkistetaan tanssiaisten kuninkaallisiksi, heidän välinsä ovat oudon kireät. Naten kaapistatulojulistuksen jälkeen yksi katse Tariqin ja Dylanin välillä saa Jackin silmät kirkastumaan: noilla kahdella on jotakin meneillään. Tämän illan paljastus murskaa niin Naten kuin Jackin elämän. Ainakin hetkeksi.

Tule kaapista koko vuosikurssin edessä.

Kuule heti sen jälkeen lavalla kaikkien nähden, että poikaystäväsi pettää sinua.

Joudu Demogorgonin hyökkäyksen kohteeksi. (s. 61)

Natella ja Jackilla on yhteinen historia, sillä he ovat olleet parhaat kaverukset siihen saakka, kun Jack tuli kaapista ulos. Sen jälkeen Nate häipyi hänen elämästään ja Jack joutui kärsimään kaiken paskamyrskyn yksinään, jota hänen kaapistatulonsa koulussa aiheutti. Jack ei kuitenkaan tunnu olevan katkera vaan yrittää saada yhteyden Nateen. Ovathan he molemmat menettäneet poikaystävänsä ja tarvitsevat ystävän tukea. Nate on kuitenkin hyvin, hyvin vihainen Jackille, joka tempauksellaan pilasi Naten tärkeän hetken tanssiaisissa. Onko Jackin pakko olla NIIIIIN homomaisen homo ja tehdä kaikesta aina oma shownsa? Hän ei tiedä sitä, kuinka paljon Jack on kipuillut siitä, miten häntä on kohdeltu koulussa sen jälkeen, kun hän on tullut kaapista. Ja miten taas koulun suosittu urheilijapoika Dylan ei saanut lainkaan sontaa niskaansa samassa tilanteessa.

En minä odota, että minua alettaisiin rakastaa.

Toivoisin vain, ettei minua inhottaisi ihan niin paljon. (s. 75)

Eräiden sattumusten kautta käy niin, että Naten vanhemmat hurmannut Jack lähtee Naten perheen yhteiselle seikkailulliselle automatkalle. Nate ei ole asiasta kovinkaan innostunut, mutta pikkusisko Rose on ihan varma, että pojat menevät vielä joskus naimisiin. Ja Naten vanhemmat ovat tyytyväisiä, kun yrmynaamainen, Tariqia kaipaava Nate saa seuraa. Pojat huomaavat, miten onnellisilta Dylan ja Tariq vaikuttavat IG-tilinsä päivitysten perusteella. Jack päättää pistää paremmaksi, ja niinpä hänen koko reissun agenda on tuottaa mahdollisimman upeilta vaikuttavia somepäivityksiä, jotta Dylan ja Tariq jäisivät toiseksi. Myöhemmin joukkoon liittyy myös Jackin eloisa Elliot-serkku, jonka kanssa Nate on sattumoisin saanut ensisuudelmansa puumajassa.

"Homoisaa huomenta, homoseni!" (s. 266)

Heartbreak Boys vaikuttaa samantyyliseltä kuin Alice Osemanin Heartstopper, mutta tämä on paljon humoristisemmin kirjoitettu. Huumorin laatu on paikoin ihan posketonta, mutta se toimii! Enpä muista, milloin viimeksi mikään kirja olisi saanut minua nauramaan näin paljon. Romantiikkapuoli ei ole niin henkeäsalpaavaa, kuin toivoin, mutta kirjan juonivetoisuus ja hauska kohellus paikkaa sen puolen kyllä. Aivan tajuttoman viihdyttävää oli lukea yrmeän, jörön Naten ja räiskyvän, impulsiivisen Jackin seikkailuista maailman tylsimmältä vaikuttavan perhematkan tiimellyksissä. Pojat tekevät matkasta ihan omanlaisensa. Kirjassa ei juurikaan vaivuta pohtimaan syvällisiä, mutta tapahtumia myötä törmätään muun muassa homofobiaan ja somemaailman valheellisuuteen. Reissun myötä pojille alkaa valjeta, millaista on todellinen rakkaus toista kohtaan. 

Kirja toimisi valtavan hyvin myös leffana tai sarjana. En löytänyt tietoa, onko sellaista tulossa, mutta toivotaan.

Annan kirjalle arvosanaksi 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjojen keskellä

Lily: Juuliska

Samantyylistä luettavaa:

Alice Oseman: Heartstopper-sarja

Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens

James L. Sutter: Darkhearts

Päivitys Kaupunki ilman koteja -sarjaan

 Luin toisen osan Mirjami Sirénin Kaupunki ilman koteja -sarjasta. Klikkaa kuvaa, niin pääset lukemaan arvioni niin eka osasta kuin Huone ilman ovea -kakkososasta.

Luk(i)ossa: Aino Leppänen

 Luk(i)ossa: Aino Leppänen. Myllylahti 2024

Kansi: Karin Niemi

"Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?" (Myllylahti)

Oma arvio:

Mikä ihmeen takakansiteksti tämä nyt on olevinaan? Jäin hetkiseksi aikaa ihmettelemään tätä Aino Leppäsen Luk(i)ossa-säeromaanin takakannen kuvausta, joka on hivenen...öhm...erikoinen ja tönkkö. Noh, luenpa kirjan itse, niin kaikki selviää, kuten tekstissä kehotetaan.

Joose aloittaa lukion uudella paikkakunnalla Vaalassa. Hän on vaarassa jäädä jälleen yksinäiseksi sudeksi, mihin hän jatkuvasti isänsä töiden takia muuttaneena on tottunutkin, mutta sitten hänet äkkää hyvin erikoinen poikakaksikko, kummallisesti pukuihin pukeutuneet Otto ja Anttu, jotka ottavat uuden tulokkaan siipiensä suojaan. Alkuun Joose ei haluaisi ehkä tuohon porukkaan mukaan, koska on ennemmin yksin kuin omituisessa seurassa, mutta sitten hän huomaa olevansa kuitenkin osa porukkaa, johon kuuluu myös Tomas, Jere ja Santeri. Ja kaikilla on puvut päällä.

"Tervetuloa vaalaan,

me olemme virallinen vastaanottokomitea

ja sinulla on nyt mahdollisuus kysyä 

viiden minuutin ajan

mitä tahansa kysymyksiä

ilman että kukaan tuomitsee.

Ja, aika alkaa nyt!" (s. 13)

Jodelissa tytöt ihailevat erilaisesti pukeutuvia, rohkeita tyyppejä, kun taas jotkut pitävät heitä täysinä pelleinä. Pojat ovat saaneet innoituksensa pukeutumiseensa How I met your mother -sarjasta, jossa väitetään ihmisten olevan porukassa viehättävämpiä kuin yksittäin arvioituna. Näin he ovat saaneet loppumaan koulukiusaamisen omalta kohdaltaan. Pian Joosekin, joka on tullut pahasti kiusatuksi aiemmilla asuinpaikkakunnillaan, haluaa isänsä ostavan hälle puvun.

Nyt Joose oli levitellyt puvuntakin liepeitä
ja pyörähtänyt ympäri.
Joose ei ollut enää Joose.
Ja silti hän ole enemmän Joose
kuin vielä koskaan ennen.(s. 52)

Näyttäisi siltä, että jumalan selän takana Vaalassa Joosen elämässä alkaakin näkyä valoa. Joose pääsee porukan mukana saunailtoihin, ja tutustuu muihinkin tyyppeihin. Naapurissa asuva perhe pyytää Joosea hoitamaan heidän labbistaan, Hermua, kun äiti Tiina käy operoitavana. Koirasta tuleekin Jooselle henkireikä. Tiinan lapsi,  muunsukupuolinen (vai olikohan hän trans, en nyt ole ihan varma) Veke vaikuttaa myös kivalta, vaikka Joosea hämmentää nähdä koulussa tytön vartalolla varustettu tyyppi samassa pukkarissa. Koulutehtäviä on helpompi ratkoa yhdessä kavereiden kanssa ja yhteistä telttaretkeäkin suunnitellaan. Vaalassa on myös hyvät puitteet maastopyöräilylle, Joosen rakkaalle harrastukselle. Ehkäpä sitä voisi pyöräillä joskus naapurin Vekenkin kanssa? Antun isosisko hottis Lotta sekoittaa Joosen ajatukset ja aiheuttaa levottomia unia ja suihkuhetkiä.

Valitettavasti isän työprojekti alkaa olla siinä vaiheessa, että hän väläyttelee Jooselle jo tulevaa seuraavaa muuttoa. Jooselle riittää. Hän ei haluaisi enää muuttaa, varsinkaan nyt, kun on alkanut saada kavereita. Joosen isä on ollut luonnollisesti  äidin kuoleman jälkeen allapäin eikä oikein osaa puhua tunteistaan. Lukossa on siis isäkin.

Joose halusi huutaa.

Minähän en vittu muuta.

Mutta hillitsi itsensä.

Asiasta meuhkaaminen

tuskin auttaisi. (s. 173)

Luk(i)ossa on säeromaani, johon on saatu mahdutettua todella paljon tärkeitä teemoja ja nuoren miehen elämää. Valitettavasti Joosen tarina ei päässyt minun ihoni alle enkä oikein innostunut tästä erikoisen (omituisen) poikaporukan hengailusta. Kai minä olen jotenkin rajoittunut. Rasittavan muodollisesti puhuva Otto kävi erityisesti minun hermooni. 

Olin myös hieman pettynyt kirjan rakenteesta, sillä olen tottunut siihen, että säeromaaneissa on tekstin väljyyttä. Tässä säkeet on kirjoitettu yhteen pötköön, joten muoto ei noudattele ihan perinteistä säeromaanin kaavaa. 

Koska tämän kirjan teemana on vahvasti koulukiusaaminen, on tarinan sekaan lomitettu tositarinoihin perustuvia parin-kolmen sivun mittaisia taustoituksia kunkin henkilön kiusaamiskokemuksista. Mukaan pääseen myös Joosen isä. Kiusaamistarinoita on monesta näkökulmasta, kuten kiusatun äidin ja kiusattujen lasten tai nuorten itsensä. Kirjan lopussa on vielä terveisiä koulukiusatuille, eli lyhyitä tsemppitarinoita todellisilta kokemusasiantuntijoilta. Nämä tuovat kiusaamisteemaan vaikuttavuutta ja tekevät kirjasta todentuntuisen, vaikka Joosen tarina onkin fiktiivinen. Tästä aiheesta on toki hyvä olla kirjoja, ja uskoisin, että tämä voisi olla hyvä yhdessä käsiteltäväksi teokseksi esim. yläkoulun äidinkielen tunneilla. 

Annan arvosanaksi tälle 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Nollasummapeli: Heidi Silvan