perjantai 18. elokuuta 2017

Will Grayson, Will Grayson: John Green & David Levithan

Will Grayson, Will Grayson: John Green & David Levithan. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2017


Englanninkielinen alkuteos (2010): Will Grayson, Will Grayson. Kansi: Rodrigo Corrall Design / Devin Washburn

 "Will Grayson - saanko esitellä - Will Grayson

Eräänä kylmänä yönä Will Grayson kohtaa Will Graysonin chicagolaisessa pornokaupassa. Kahden erilaisen nuoren miehen tiet risteytyvät ja heidän elämänsä lähtevät odottamattomiin suuntiin. Edessä on ihastumista tahoillaan, sydänsuruja sekä eeppinen uusi musikaali, jonka on säveltänyt ja tuottanut toisen Willin paras kaveri ja toisen Willin uusi poikaystävä Tiny Cooper." (WSOY)

Oma arvio:
 
"Tapasin pornokaupassa pojan, jonka nimi on Will Grayson", minä sanon. "Menin sinne käyttääkseni valeajokorttiani, ja hän oli tullut sinne tapaamaan valepoikaystäväänsä." (s. 135)
 
Toistan ehkä jo itseäni, mutta en ymmärrä, miten John Green sen tekee. Hänen kirjojaan lukiessa alkuun olen usein ollut epäileväinen enkä ole innostunut, mutta sitten jokin sanoo päässäni *naps* ja joka kerta ahmaisen hänen kirjansa lähes siltä istumalta. Näin kävi myös Will Grayson, Will Graysonin kanssa. 
Kirjassa vuorotellaan kahden kertojaäänen kanssa: Will Graysonin ja sen toisen Will Graysonin, jonka nimeä ei paljasteta heti kirjan alussa. Sen verran tein taustatyötä, että tiedän John Greenin kirjoittaneen ensimmäisen Willin osiot, kun taas David Levithan on kirjoittanut toisen Willin osuudet. Jälkimmäisen osiossa ei käytetä isoja kirjaimia niin lauseiden alussa kuin erisnimissäkään. Tällä kielenhuoltoa rikkovalla tyylillä ilmeisesti pyritään välttämään sekaannukset.

Kirjassa ensimmäiseksi esitelty Will Grayson on kaveri, jonka voisi sanoa jääneensä ystävänsä jyräämäksi. Kirjaimellisesti, sillä kirjassa keskeisen Tiny Cooperin hahmo on päällekäyvä, suurikokoinen ja energiasyöppö. Yritän kovasti tykätä Tinystä, tuosta massavasta draamaa hakevasta tyypistä, joka suunnittelee itsestään kertovaa musikaalia. Oikeasti. Mutta minua karmii se, miten hän jättää ystävänsä Willin kerta toisensa jälkeen huomiotta ja varjoonsa. Tiny Cooper -fania minusta ei siis saa, vaikka lopussa selviää syy, miksi hänellä on niin kova tarve pönkittää egoaan käytöksellään.
 
kaikilla tässä koulussa on vapaa-ajan harrastuksia.
minun harrastukseni on kotiin meneminen. (s.32) 
 
Toinen Will Grayson vaikuttaa heti alusta elämäänsä kyllästyneeltä. Hän ei ole valmis kertomaaan homoudestaan muille, vaikka hänen ystävänsä Maura yrittää nyhtää tietoa pojan seksuaalisesta suuntautumisesta. Will kohtelee Mauraa huonosti, mutta ei Maurakaan mikään pulmunen ole. Hän tekeekin ehkä karmeimman teon, mitä ystävä voi tehdä, mutta ei siitä sen enempää. Will Graysonilla on salaisuus, nettituttavuus Isaac, jonka kanssa hänellä on iltaisin kuumia keskusteluja. Hän lopulta rohkaistuu ja päättää lähteä tapaamaan tätä Chigacoon, mutta törmääkin sattuman ja olosuhteiden johdosta toiseen Will Graysoniin - ja myös söpösilmäiseen, jättimäiseen Tinyyn.

minä: Tiedätkö mikä rakkaudessa on pahinta?
twgr: no mikä?
minä: se on täysin sidoksissa totuuteen. (s. 131)

Ensimmäisellä Willillä on ongelma: hänen pitäisi saada Jane tyttöystäväkseen, saman Jane, jota Tiny alussa tuuppaa puoliväkisin Willin syliin, mutta jota ei sillä hetkellä tyttö kiinnosta. Vasta kun Janella on poikaystävä, alkaa Will piirittää tätä hienovaraisesti. Jane muistuttaa Greenin muiden kirjojen muita naishahmoja sanavalmiudellaan ja huolettoman vapaalla olemuksellaan. Janen ja Willin suhde alkaa nokkelalla rehellisyystuokiolla, jää hetkeksi hiukan pimentoon ex-poikaystävän takia, mutta puhkeaa täyteen kukkaansa, kun Will rohkaistuu ja avaa sanaisen arkkunsa.

Will Graysonin ja Tinyn välejä hiertää kovasti Tinyn musikaali Tiny Dancer, johon hän on kirjoittanut myös Gil Wrayson -nimisen hahmon -  joka on tietenkin Willin roolihahmo. Will sattuu kuulemaan, miten rumasti Tiny puhuu näytelmäharjoituksissa Gil Wraysonin henkilöhahmosta, yhdistää sen itseensä ja loukkaantuu verisesti. Hän ei halua olla mikään osa Tinyn näytelmässä saati auttaa sen teossa, mikä taas loukkaa Tinyä. Tätä ystävyyssoppaa selvitellään sitten, mutta kiitos Greenin ja Levithanin, asioita ei sovita söpösti ja täydellisesti, vaan suoralla puheella tai vähän sinne päin. 
 
"---mutta tiedätkö mitä? Homous ei ole puolustus sille, että ihminen on mulkku." (s. 267)
 
Will Grayson, Will Grayson on suorasukainen tarina, jossa tärkeänä teemana on identiteetti, erilaisuus ja sen kanssa eläminen. Miten saada hyvä itsetunto tulematta silti itserakkaaksi ja narsistiseksi? Kirjassa sivutaan myös masennusta, mutta sitä ei nosteta kovin päällimmäiseksi teemaksi. Ystävyys ja sen merkitys sekä tunteet ja niiden osoittaminen ovat myös hyvin esillä, eikä huumorin kukkaa ole tietenkään kirjan sivuilta unohdettu. John Greenimäiseen tapaan tässä kirjassa ei kellään henkilöllä ole mitään erikoisia mieltymyksiä anagrammeihin, luetteloiden ulkoa opetteluun tms., mutta Will Grayson -nimisillä tyypeillä on kuitenkin iso roolinsa tarinan lopussa.
 
Arvosanani 4+
 
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
 
Muissa blogeissa:
 

Samantyylistä luettavaa:
 
Kaikki viimeiset sanat: John  Green
Teoria Katherinesta: John Green
Minä, Simon, homo sapiens: Becky Albertalli

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Usvasyntyinen-trilogia: Brandon Sanderson

Viimeinen valtakunta - Usvasyntyinen 1: Brandon Sanderson. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2006): The Final Empire (Mistborn 1). Kansi: Sam Green

"Maailma, jossa pahuus on vienyt voiton.
Veijarikonnien kopla, joka suunnittelee mahdotonta.
Nuori tyttö, jolla saattaa olla usvasyntyisen voimat.

Tuhat vuotta sitten Viimeisessä valtakunnassa käytiin tuhoisa sota. Nyt jäljellä on vain pölyn ja tuhkan peittämää joutomaata, jonka asukkaita kuolematon tyranni Lordihallitsija ohjaa raudanlujalla otteellaan.

Vaikka jokainen vastarinnan kipinä on tukahdutettu, toivo lepattaa pienenä liekkinä. Salaperäisen, usvasyntyisen Kelsierin johtama varasjoukkio on kehittelemässä tuhoon tuomittua suunnitelmaa pahuuden kukistamiseksi, ja puolivahingossa hankkeeseen tempautuu mukaan nuori katujen kasvatti Vin.

Onko toisenlainen tulevaisuus vielä mahdollinen vuosituhannen sorron jälkeen?(Jalava)"

Lukunäyte:  https://kauppa.tietosanoma.fi/WebRoot/Kaupat/Shops/Tietosanoma/MediaGallery/Liitteet/Usvasyntyinen_lukunayte.pdf



Oma arvio:

"Vin, usva on ystävämme. Se kätkee ja suojelee...ja suo voimaa.---" (s. 132)


Minä olen matkannut savun ja tuhkan täyttämässä Luthadelissa koko kesän ajan. Olen seurannut nuoren Vinin kasvutarinaa rosvokoplan kaltoinkohdellusta tytöstä seurapiirikelpoiseksi neidoksi ja täysinoppineeksi usvasyntyiseksi allomantikoksi. Olen hiipinyt uhmakkaan määrätietoisen Kelsierin ja hänen suojattinsa Vinin kanssa usvan seassa, oppinut kaiken metalleista ja niiden polttamisesta kehossa. Olen pelännyt Lordihallitsijaa ja odottanut sydän sykkyrällä, mitä Vinin ja Elend Venturen välillä tapahtuu. Välillä olen tylsistynyt, tai muuten vain jättänyt Luthadelin synkän maailman taakseni ja lukenut valoisempia kirjoja, mutta taas palannut tämän 600-sivuisen fantasiakirjan pariin, joka on jaettu viiteen osaan sekä esi- ja loppunäytökseen. Alussa en meinannut päästä tarinan sisään, mutta kun sinne solahdin, ei ulospääsystä ollut tietoakaan.



Kirjan kartat: Isaac Steward
Erityisen kiitoksen haluan heti alkuun antaa Mika Kivimäelle huolellisesta ja paneutuneesta suomennoksesta. Ainoa asia, mikä minua häiritsi, oli Kelsierin toistuva 'hihitys'. Olisikohan miehelle voinut käyttää jotain muuta sanaa käyttämään naurua, sillä minulle tulee hihittävästä miehestä hiukan michaeljacksonmaiset vibat?

Pidän siitä, miten kirjan päähenkilö, 16-vuotias skaa Vin kasvaa ja kehittyy tarinan aikana. Kun Kelsier puhuu nuoren naisen omaan koplaansa, tällä on alkuun hyvin huono itsetunto, sillä hänen veljensä Reed on pettänyt hänet ja rosvokoplan johtaja kaltoinkohdellut tätä. Kelsier alkaa rakentaa luottamustaan Viniin ja osoittaa tälle, mihin kaikkeen nuori nainen pystyykään. Vin on aina hiukan häpeillyt allomanttisia kykyjään, eli metallin käyttämistä kehossaan, mutta Kelsierin avulla hän huomaa, että hän on kyvykkäämpi kuin uskoikaan - hän on aito usvasyntyinen, joka hallitsee kaikki metallit. Kelsier esittelee Vinille kaikki kahdeksan perusmetallia, sekä kaksi arvometallia, ja miten niitä käyttämällä Vin saa erilaisia kykyjä. Esimerkiksi tinaa polttamalla aistit laajentuvat, teräksellä voi työntää metalleja ja kuparilla voi kätkeä allomantiset kykynsä. Kelsier on löytänyt myös mystisen yhdennentoista metallin, jonka huhutaan olevan Lordihallitsijan tuhoksi, ja jonka vaikutukset ovat vielä tuntemattomat.

Se oli siinä kuin mahtava kulta-aarre. Niin uskomaton voimanlähde, että se venytti hänen ymmärryksensä rajoja. Aina tätä ennen hänen oli pitänyt pihtailla Onneaan, säilyttää sitä varastossa, käyttää sitä säästeliäästi pikku annoksina. (s. 61)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen, sodan runtelemaan postapokalyptiseen maailmaan, jossa aurinko on peittynyt  savun, tuhkan ja pilvien taakse ja kaupunki on hiiltynyt mustaksi. Öisin nouseva usva peittää kaupungin ja pitää pelokkaat asukkaat sisällä, mutta rosvokoplien jäsenet ja usvalaiset lähtevät silloin liikkeelle. He eivät pelkää edes usvahirviötä, jonka kerrotaan vaanivan öisin usvassa ja syövän kuolleiden ihmisten ruumiita.

Päiväsaikaan Luthadel oli mustunut kaupunki, tuhkan ja punaisen auringonvalon värjäämä. Se oli ankara, ehdoton ja painostava.
Öisin usva nousi kuitenkin pehmentämään ja hämärtämään kaikkea. Ylhäisaateliston linnoitukset muuttuivat aavemaiseksi, sumun seassa häämöttäviksi varjokuviksi.Usva näytti muuttavan kadut kapeammiksi, ja jokaisesta läpikulkutiestä tuli autio, vaarallinen pikkukuja. (s.89)

Luthadelin kaupungissa pelätään ja palvotaan myös Lordihallitsijaa, jonka tiedetään olevan kuolematon ja pitävän hallussaan suurimpia atium-varantoja. Atium on yhdeksäs metalli, joka antaa taistelutilanteissa mahtavimman kyvyn: kyvyn nähdä vastustajan seuraavat liikkeet.


Tarinassa seurataan Vinin soluttautumista Luthadelin seurapiireihin kuvitteellisena Valette-neitinä. Terrisläinen palvelija Sazed, joka tunnetaan muistojen ja tietojen säilyttäjänä, opastaa Viniä ryysyläisestä neidoksi. Vin huomaa alkavansa nauttia kauniista vaatteista, juhlista ja erityisesti erään nuoren aatelissukuisen Elend Venturen seurasta. Kelsier ja Saze kuitenkin yrittävät hillitä Viniä, sillä hänen tehtävänään on vain soluttautua juhlien juorupiireihin ja välittää Kelsierin koplalle tietoja ministeriön aikeista. Kelsierillä kumppaneineen kun on suuret suunnitelmat pelastaa viimeinen valtakunta syöksemällä Lordihallitsija vallasta.

Pidän itseäni periaatteen miehenä. Mutta kukapa ei pitäisi? Olen huomannut, että kurkunleikkaajakin pitää tekojaan tavallaan moraalisina. (s. 23)

Kirjan vahvana teemana on  erilaisuus ja eriarvoisuus. Skaa-väestö on Viimeisessä valtakunnassa orjien asemassa, eikä ylhäisö pidä heitä tarpeeksi älykkäinä ihmisinä kunnioittaakseen heitä. Ylhäisömiehet saavat esimerkiksi valita sopivan skaa-naisen, raiskata tämän ja sen jälkeen nainen tapetaan. Terrisin valtapiirissä asuvat terrisiläiset taas osaavat varastoida voimaa metalliin, esimerkiksi käsirenkaisiin tai korvakoruun. Heitä pidetään usein ylhäisön palvelijoina. Kun Vin tutustuu Elendiin, hän joutuu käymään tämän kanssa keskusteluja skaa-väestöstä paljastamatta omaa alkuperäänsä. Elendin ihmettelyistä käy ilmi tyypillinen tietämättömyys skaa-väestön kyvyistä ja siitä, että he ovat loppujen lopuksi yhtä älykkäitä ihmisiä kuin muutkin. Toinen vahva teema on uskonnot ja miten ne vaikuttavat kansojen valtasuhteisiin, periaatteisiin, ihan kaikkeen. Sazed on säilyttäjänä perillä kaikista menneistä uskonnoista, ja kertoo toisinaan niistä Vinille ja Kelsierille.

Kukaan heistä ei kyennyt näkemään Viniä, he näkivät vain kasvot, jotka hän oli pukenut ylleen - kasvot, jotka hän halusi heidän näkevän. He näkivät lady Valetten. Aivan kuin Vin ei edes olisi paikalla.
Aivan kuin...hän olisi piilossa suoraan heidän silmiensä edessä. (s. 209)

Kirjan juoni etenee kohti eeppistä lopputaistelua, jossa Vin saa osoittaa kykynsä ja älykkyytensä. Ikäviltä menetyksiltä ei voi välttyä, mutta tässä kirjassa epäonnistumiset kääntyvät voitoksi. Olen vielä pitkään tämän kirjan maailman lumoissa, joka on rakennettu erittäin elävästi - voin aistia kaupungin pimeyden, usvan ja tuhkasateet. Vin on hyvin samaistuttava, vaikeuksien kautta voittoon selviävä nuori sankaritar, joka on yhtä aikaa rohkea ja epävarma. Hän etsii omaa paikkaansa, ja löytää sen lopuksi. Kelsier ja muut rosvokoplan jäsenet opettavat Vinille todellista luottamusta ja ystävyyttä. Vinin ja Elendille välille olisin toivonut hiukan enemmän kipinää, sillä heidän kohtaamiset jäävät melko vaisuiksi.


Kirjan teemat sopivat fantasiakehyksistään huolimatta myös tähän päivään ja maailmaan. Tämä on nautittava fantasiateos nuorille ja aikuisille!

Seuraavat osat, Ylenemisen kaivo ja Ajan sankari, ilmestyvät ensi vuonna 2018. 

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Juha) 
Tip Top NippaNappa
Taikakirjaimet
Kirjaneidon tornihuone
Pauline von Dahl
Nörttitytöt (Pauliina P.)
Hyllytontun höpinöitä

Samantyylistä luettavaa:

Siri Pettersen: Korpinkehät-trilogia
Erika Vik: Kaksosauringot-trilogia

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon on tulossa postaus loppukuusta.

maanantai 14. elokuuta 2017

Kirjabloggaajien Klassikkohaaste osa 6 (31.1.2018)


On  taas aika alkaa miettiä seuraavaa luettavaa klassikkohaasteteosta - kyseessä on siis perinteikäs Kirjabloggaajien Klassikkohaaste osa 6, jossa tarkoituksena on sivistää itseään lukemalla jokin kirjallisuuden klassikko. Olet ehkä tuntenut hiukan häpeää ja noloutta siitä, ettet ole lukenut jotain teosta tai haluat viimeinkin lukea sen kirjahyllyssäsi pölyttyneen tai muuten vain lukulistallasi kelluneen kirjan. Sinusta voi tuntua, että KAIKKI MUUT ovat lukeneet tämän klassikoksi määritellyn kirjan, etkä itse häpeäksesi osaa sanoa siitä oikein mitään. Nyt sinulla on mahdollisuus korjata tämä virhe! Parasta tässä haasteessa on se, että saat itse harkita, mikä kirja ansaitsee klassikkostatuksen. Kukaan ei tule pätemään sinulle, että "eihän tuo nyt mikään klassikko ole!" (eihän?)


Tässä tulevat viralliset säännöt:


  1. Valitse joku klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Jos et vielä keksi, ei haittaa. Voit ilmoittaa pelkästään osallistumisestasi haasteeseen, klassikon voit päättää myöhemmin.)
  2. Lue valitsemasi klassikko.
  3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2018. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani 30.1.2018.
  4. Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä!
  5. Toista kohta neljä, useasti.

Aiempina vuosina Klassikkohaaste on ollut seuraavissa blogeissa :

Osa 1: Reader, why did I marry him (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata.Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4:  Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)

Minä olen osallistunut tähän mennessä jokaiseen Klassikkohaasteeseen ja olen lukenut seuraavat klassikoksi määrittelemäni kirjat:

Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.
Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Tällä kertaa ajattelin lukea lisää Orwellia, nimittäin hänen scifiklassikkonsa 1984.

Jos sinulla on hankaluuksia päättää, minkä klassikon haluaisit lukea, näistä Tuomaksen sivuilta kopsaamistani linkeistä voit katsella sopivia klassikoita (lisäsin loppuun myös muutaman itse löytämäni linkin):

Kurssi 6 kotimaiset klassikot
Kurssi 6 Kotimaisten klassikoiden kirjalista, osa II
Kotimaisen kirjallisuuden klassikoita
Kotimaisia klassikoita
Ulkomaisia klassikoita
Vanhempia klassikoita
Kauhukirjallisuus – klassikoita ja suosikkeja
Kirjallisuudentuntemus: tieteiskirjallisuuden kulmateoksia
1900-luvun parhaat
Maailmankirjallisuuden klassikoita (ÄI5)


Toivottavasti saadaan taas mahdollisimman paljon innokkaita lukijoita mukaan haasteeseen! On oikein mukava vetää tätä haastetta, joka on siis minulle ihan ensimmäinen blogihaasteen emännöinti. 


Jos sinulla ei ole kirjablogia, ei hätää - voit osallistua silti mukaan jättämällä lukemasi kirjan tiedot haastekoontipostaukseen ja kirjoittaa halutessasi samalla myös ajatuksia lukemastasi kirjasta. 

Antoisia hetkiä klassikon parissa!
Kuva: Pixabay
Haasteeseen ilmoittautuneet blogit: 

Carry on reading ~ ?
Dysphoria ~  George Orwell: 1984 
Evarian kirjahylly ~ ?
Kartanon kruunaamaton lukija ~ ?
Kirjaluotsi ~ ?
Klassikkojen lumoissa ~ Pierre Louÿs: Mammas tre flickor.
Oksan hyllyltä ~ ?
Sivujen välissä ~ ?
Taikakirjaimet ~  Alfred Bester: Määränpäänä tähdet
Tarukirja ~ ?
Tuuli Toivonen ~J.R.R. Tolkien: Hobitti - Sinne ja takaisin
Unelmien aika ~ ?
Vinopino kirjoja ~ ?
Yöpöydän kirjat ~ Voltaire: Candide?

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Päivitys Night School -sarjaan

Luin C.J. Daughertyn Night School -sarjan kolmannen osan Fracture. Klikkaa tästä ja lue, mitä mieltä olen.


perjantai 11. elokuuta 2017

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Throne of Glass - Lasipalatsi: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2012): Throne of Glass. Kansi: Talexi & Shutterstock

"Endovierin synkillä, törkyisillä suolakaivoksilla suorittaa elinkautisrangaistustaan 18-vuotias tyttö. Celaena Sardothien on nuoresta iästään ja hämäävän viehättävästä ulkomuodostaan huolimatta pelätty, pahamaineinen salamurhaaja. Celaena teki kuitenkin yhden kohtalokkaan virheen: jäi kiinni.

Nuori kapteeni Westfall tarjoaa epätoivoiselle Celaenalle vapautta suuren uhrauksen hinnalla. Celaenan täytyy edustaa kruununprinssi Doriania kilpailussa, jossa hän mittelee taistelutaitojaan maan etevimpiä varkaita, salamurhaajia ja muita ammattitappajia vastaan. Vain voittamalla Celaena voi lunastaa vapautensa ja saada selville kohtalonsa. Mutta sulaako hänen jäinen sydämensä?

Throne of Glass – Lasipalatsi on Sarah J. Maasin huiman, eeppisen fantasiasarjan ensimmäinen osa. (Gummerus)" 

Oma arvio:

Ensivaikutelmani tästä kirjasta oli ennakkotietojen (ja kansikuvan) perusteella se, että se tulee pitämään sisällään huimaa taistelua ja ärhäkän, kipakan kick-ass-sankarittaren. Kirjaa suositellaan Nälkäpelin ja Game of Thronesin ystäville, joista jälkimmäinen ei ole minulle kovin tuttu, mutta tietämykseni perusteella täynnä juonittelua, toimintaa ja väkivaltaa. Onko sattumaa, että Sarah J. Maasin sarjan nimi, Throne of Glass, muistuttaa hyvin paljon Game of Thronesia, vai ihan laskelmoitu juttu?

Celaena oli ollut vasta kahdeksanvuotias, kun Arobynn Hamel, hänen opastajansa ja salamurhaajien kuningas, oli löytänyt hänet puoliksi hukkuneena jäisen joen rannalta ja tuonut hänet torniinsa Adarlanin ja Terrasenin rajalle. Arobynn oli kouluttanut Celaenasta parhaan ja uskollisimman salamurhaajansa muttei ollut koskaan päästänyt tätä palaamaan kotiin Terraseniin. (s. 37)

Alussa päähenkilö, salamurhaaja Cealena on hyvin vihainen ja arvaamaton nuori nainen. Kun kapteeni Westfall tarjoaa naiselle sopimusta, jossa hän saa vapautensa oltuaan neljä vuotta kuninkaan miekkana, eli käytännössä hänen orjanaan, hän suostuu lähtemään seurueen mukana kohti kuninkaan Lasipalatsia. Chaol Westfall on töykeä ja antaa Celaenan tutu nahoissaan, ettei hän arvosta salamurhaajaksi kasvatettua naista muuta kuin hänen asemansa vaatii. Prinssi Dorian ei osaa pelätä vihaa puhkuvaa naista, sillä hän on kovin mieltynyt tämän katseeseen. Prinssi on melkoisen häntäheikin maineessa, eikä hän ole isänsä toiveista huolimatta kovin kiinnostunut valtakunnan asioista, saati lotkauta korviaankaan vanhempiensa laatimalle listalle sopivista vaimoehdokkaista.

"Voi Dorian." Kuningatar painoi käden sydämelleen. "Et kai ole aikeissa kertoa minulle, että haluat mennä naimisiin rakkaudesta? Rakkaus ei takaa onnistunutta avioliittoa." (s. 141)

Kirjassa seurataan Cealenan kotiutumista linnaan ja hänen ja Chaolin leikkimielistä piikittelyä toisilleen. Celaena mieltyy hyvin äkkiä linnan yltäkylläisyyksiin ja kirjassa alkaa olla pukudraaman aineksia, kun taas taisteluharjoitukset jäävät harmikseni hiukan syrjään. Asetelma muistuttaa kieltämättä Nälkäpeliä tai Outolintua -  tässä kuninkaan miekan paikasta kilpaillaan erilaisin kokein, ja välillä niihin treenataan. Celaenan kilpakumppaneista löytyy körmyjä varkaita kuin liittolaisiakin. Kilpailua kuitenkin varjostaa linnassa väijyvä pahuus, joka aina tietyn välein on saanut saalikseen jonkin kilpailijoista. Celaena saa apua yllättävältä, menneen maailman taholta.

Kuva: Pixabay

Chaolin ja Celaenan välit lämpenevät jonkinlaiseksi ystävyydeksi, vaikka Chaol välillä töksäyttää jotain salamurhaajan taustasta ja loukkaa täten heidän alkavaa ystävyyttään. Hän kuitenkin alkaa askel askeleelta luottaa naiseen, välillä omasta mielestään liikaakin. Prinssi Dorian alkaa myös piirittää Celeanaa, ja tästä tulee tietenkin herkullinen kolmiodraama-asetelma. Minä petyin siitä, miten ennalta-arvattavasti Celaena käyttäytyy, ja miten hän yhtäkkiä unohtaa kaikki entiset periaatteensa.

Kuva: Pixabay

En oikein osaa sanoa, mikä tästä kirjasta jäi puuttumaan, etten ollut ihan täysin lumoissani. Kirja on toki hyvin viihdyttävä ja Celaena hahmona on kyllä ihan piristävä, vaikka alussa hänen murhanhimoiset ajatukset tekivät hänestä luotaantyöntävän. Hänestä kuitenkin kuoriutuu ihan mukiinmenevä sankaritar, joka saa kokea ensimmäistä kertaa elämässään, mitä on ystävyys. Erityisesti pidän Celaenan mieltymyksestä lukemiseen. Hän innostuukin heti huomattuaan kuninkaan linnassa valtavan kirjaston, ja pyytää prinssi Dorianilta erikoisluvan lukea kokoelman kirjoja.

Kirjastot olivat täynnä ajatuksia, vaarallisempia ja voimakkaampia kuin mitkään aseet. (s. 65)

 Loppua kohti juoni tiivistyy eeppiseen taistelukohtaukseen, jossa Celaena saa kohdata monenlaista vääryyttä ja kieroilua, mutta näyttää todelliset kyntensä. Kuninkaan uhkaavuus jää leijumaan päällimmäisenä mieleeni. Lopussa Celaena tekee ihmeellisen ratkaisun, johon olisi minusta voinut liittyä hiukan enemmän draamaa. Olin tästä tunnekylmyydestä hiukan hämilläni. Romantiikkakohtaukset  myös jäivät melko mitäänsanomattomiksi ja tunneköyhiksi. Kirjan fantasiaelementit jäävät hiukan juonesta irtonaisiksi ja epämääräisiksi. Toivottavasti seuraavissa osissa toimintaa saadaan lisää ja fantasia selittyy johdonmukaisemmin osaksi tarinaa.

Seuraava osa, Keskiyön kruunu ilmestyy helmikuussa 2018 ja kolmas osa, Tulen perillinen heinäkuussa 2018. 

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:


Samantyylistä luettavaa:


Osallistun tällä kirjan kannella Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.

torstai 10. elokuuta 2017

Hell Yeah - Hel-YA 2017

Vaikka Hel-YA-raportteja on tullut tällä viikolla jo monen monta, nakkaan minäkin omani mukaan soppaan.

Ensimmäinen laatuaan

Tänä vuonna järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa nuorten aikuisten eli YA-kirjallisuuden oma festivaali, Hel-YA eli Helsinki Young Adult Literary Convention, jonka järjestäjät ottivat minuun yhteyttä jo hyvissä ajoin. Vaikka tapahtuma kiinnosti minua heti hirmuisesti, ajattelin, etten viitsisi lähteä täältä Oulusta saakka paikan päälle. Kesäkuussa, kun Hel-YA:n porukasta otettiin minuun taas yhteyttä tarjoten kutsuvieraslippua, minua alkoi kovasti kutkuttaa, josko sittenkin lähtisin mukaan. Ei muuta kuin junalippuja ja hotellihuonetta varailemaan!

Hel-YA:n järjestäjät somettivat ahkerasti ennen tapahtumaa, mutta mietiskelimme bloggaajien kanssa, olisiko vielä aiemmin aloitettu tapahtuman markkinointi tavoittanut lisää yleisöä, etenkin pitkänmatkalaisia? Me bloggaajat olemme kyllä ajan hermoilla, mutta tavoittiko tapahtuman markkinointi kuinka hyvin YA-kirjallisuuden lukijoita?





Kirjabloggaajien kokous

Nukkumattoman yöjunailun jälkeen treffasin osan bloggaajista kanssa Helsingin rautatieasemalla, josta yhdessä suunnistimme bloggaajien yhteiselle lounaalle. Meitä olikin evästämässä vaikuttava joukko YA:n ystäviä, ja oli mukava päästä viimeinkin tapaamaan kollegoita kasvotusten. Meillä oli hyvät keskustelut esimerkiksi kirjojen ja elokuvien eroista, introverttiydestä, siitä, miksei kirjoissa ole yleensä päähenkilönä aseksuaalia ja ylipäänsä siitä, millaisen naiskuvan YA-kirjat antaa. Paikalla oli Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu, Yöpöydän kirjat -blogin Niina, Pauline Von Dahl, Sivujen välissä -blogin Hanna, Lukujonossa-blogin Sanna, Bookishteaparty-blogin Katri ja Lukulahnan luola-blogin Rosa. Meissä oli muun muassa ihmisiä markkinointi-, kirjasto- ja toimintaterapia-alalta sekä sosiologian ja kirjallisuuden opiskelijat. Oli oikein mukava tutustua ja tavata myös yksi tuttu paikan päällä.

Itse Hel-YA-tapahtumaan oli melkoisen hankala suunnistaa, sillä tapahtumapaikkana oleva Ravintola Lämpö sijaitsi Flow-festivaaliaitojen sisällä. Onneksi meitä oli koko joukko koolla, sillä yksin en olisi varmasti löytänyt koko paikkaa. Tapahtumapaikka ei ollut järin suuri, mutta oikein sopiva tämänkokoiselle tapahtumalle. Epäilen kuitenkin, että ensi vuonna tarvitaan jo suuremmat tilat.

Sitten olikin aika nauttia ohjelmasta, joka koostui kirjailijapaneeleista englanniksi ja suomeksi. 

























Kuinka tarinamaailmat syntyvät

Ensimmäinen paneeli käsitteli sitä, miten kirjailija luo tarinamaailmat kirjaansa. Emmi Itäranta kertoi, että hänellä maailman luominen lähtee yleensä yhdestä kuvasta, joka hänellä on piirtynyt mieleen. Mintie Das taas luo maailman henkilöhahmojen kautta, Johanna Valkama saa maailmankuvansa luonnosta ja Erika Vik henkilöiden vuorovaikutuksen kautta. Salla Simukka miettii maailmansa sen kautta, mikä henkilöille on tärkeää.

Minä nautin Salla Simukan kuuntelemisesta, sillä hän vaikutti hyvin määrätietoiselta ja rehdiltä ihmiseltä. Hänen kommenttinsa siitä,  ettei hän pidä siitä, kun puhutaan vahvoista naishenkilöistä, sai meiltä vahvat taputukset ja WUHUU-huudot. Toden totta, eihän missään puhuta vahvoista mieshenkilöistäkään, ellei ne ole tyyliin Tarzaneita tai Hulkeja. Häneltä oli myös kysytty, miksi ihmeessä hän kirjoitti kirjaparin Kun enkelit katsovat muualle/Minuuttivalssi, ja että onko hänellä homoagenda. "Hell Yeah!", vastasi Simukka.

Kuka kirjoittaa ja kenelle?

Toisen paneelin aiheet sivusivat juuri niitä aiheita, joita olimme bloggajien kanssa jutelleet lounaalla. Paneelissa pohdittiin esimerkiksi sitä, voiko mies kirjoittaa uskottavasti tytöille, tai toisinpäin. Siri Kolu painotti sitä, että jokaisella on oikeus tulla puhutelluksi kirjassa, oli hän sitten tyttö, poika, muunsukupuolinen tai aseksuaali. Hän toivoikin enemmän diversiteettiä YA-kirjojen henkilögalleriaan, kuten aseksuaaleja henkilöitä, joita ei ole juuri kirjojen sivuilla vielä esiintynyt. Pidin kovasti Siri Kolusta puhujana ja huomasin jopa liikuttuneeni joistakin hänen sanoistaan niin, että jouduin pyyhkäisemään silmäkulmiani.

 Yleisöstä esitetty kommentti siitä, ettei tavallisia poikia kirjoissa saisi unohtaa, oli minusta hiukan hämmentävä, mutta panelistit vastasivat siihen rakentavasti. Jäin miettimään, mikä on tavallinen poika? Onko se heti "tavallisten poikien" unohtamista, jos kirjoitetaan vaikkapa transsukupuolisista tai homoseksuaaleista pojista? Entä jos päähenkilönä on homoseksuaalinen, mutta joka harrastaa "tavallisen pojan" tapaan jääkiekkoa tai jalkapalloa. Miten sitten heteroseksuaalinen poika, joka harrastaa neulomista ja balettia. Niin.

Kuinka tulla kirjailijaksi?

Ennen taukoa oli myös Kuinka minusta tuli kirjailija?- (Siri Kolu, Katri Alatalo ja Juuli Niemi) sekä Haluatko kirjailijaksi?-paneeli, jossa oli mukana kustantajien edustajia vastaamassa yleisön kysymyksiin. Olin ilahtunut, miten paljon yleisö esitti kysymyksiä heille. Vastaukset antoivat varmasti paljon nuorille kirjailijanaluille. Siri Kolu puhui painokkaasti siitä, miten kirjailijaksi tullaan kirjoittamalla. "Jos haluatte tulla kirjailijaksi, tulkaa kirjailijaksi!" Oli myös mielenkiintoista kuulla kirjailijoiden ensivaiheista, kuten siitä, miten Juuli Niemi luuli hänelle soittaneen kustannustoimittajan olleen puhelinmyyjä, koska ei voinut millään uskoa, että hän oli saanut kustannussopimuksen. Niinpä hän nauraen kertoi olleensa melko tyly puhelimen toisessa päässä olevalle henkilölle.


 Hengästyttävää

Tilaisuuden paneelitahti oli melko hengästyttävä, ja olisin kaivannut jonkinlaisia taukoja niiden väliin, sillä en kuitenkaan halunnut jäädä mistään paitsi ja lähteä vaeltelemaan kesken kaiken. Ehkä ensi vuonna saisimme kaksipäiväisen Hel-YA:n, jolloin paneelien välillä voisi olla puolisen tuntia taukoa?

Paneelien lisäksi Hel-YA-yleisöä hemmoteltiin videotervehdyksillä (Estelle Maskame, Scott Bergström, Cassandra Clare) sekä  sympaattisen Holly Bournen Skype-haastattelulla (Mintie Das.)


Tauon aikana oli mahdollisuus käydä tutustumassa esittelypöytiin, ostamassa kirjoja tai hakemassa signeerauksia kirjailijoilta. Harmikseni esittelypöytiä oli aika vähän: edustamassa oli Helmet-kirjasto, Worldcon 2017 väkeä ja pitchausklinikka, jossa wannabe-kirjailijat saivat ehdottaa kirjan aiheita. Minun täytyy häpekseni tunnustaa, etten käynyt ollenkaan kirjailijoiden juttusilla, sillä minulla alkoi jo väsy painaa, enkä silloin ole kovin ulospäinsuuntautuneimmillani.

Kahvilasta sai kohtuullisesti syötävää, mutta olin hiukan pettynyt sen antiin. Ravintolatyöntekijöillä oli niin täysi työ kantaa ulkosalle Flow-festivaaliväelle talkooruokaa, että sisätilojen väki jäi vähemmälle huomiolle. Minulle on erittäin tärkeää, että koko päivän kestävässä tilaisuudessa on mahdollisuus saada kunnollista syötävää, ja olin ehkä hiukan tympeyksissäni, kun en saanut edes  sämpylää tilattua.

"Let´s talk about sex!"

Toiseksiviimeisessä paneelissa keskusteltiin, mikä tekee YA-genrestä parasta. Senhän minä itse jo tiedänkin, mutta oli mielenkiintoista kuulla myös kirjailijoiden mielipiteitä. Tärkeä keskustelunaihe oli myös seksi ja sen kuvaukset YA-kirjallisuudessa. Useinhan seksikohtaukset häivytetään, ihan kuten elokuvassakin, mutta Salla Simukka painotti sitä, että jos tekee seksikuvauksen kirjaan, siitä on tehtävä hyvä! Puhuttiin myös siitä, että kirjailijan on itse nautittava seksikohtauksen kirjoittamisesta, sillä sen kyllä huomaa, jos se on hampaat irvessä kirjoitettu. Olen kyllä erittäin samaa mieltä! Elina Rouhiainen myönsi, että Susiraja-sarjassa on paljon kiusoittelua, mutta hän paljasti, että hän on kirjoittanut seksikuvauksia paljon enemmän, kuin mitä on lopulta kirjaan painettu. Kaikki panelistin jäsenet paljastivat, että seksikohtauksia on mukava kirjoittaa, paitsi Emmi Itäranta, joka ei kokenut niiden kirjoittamista luontevaksi, ja oli siksi päättänyt jättää ne muille.


Viimeinen paneeli käsitteli fantasiakirjallisuutta. Vaikka aihe oli mielenkiintoinen, minun väsymystilan takia suurin osa meni minulta ohi, enkä enää valitettavasti muista paljoakaan, mistä keskusteltiin. Mieleeni jäi kuitenkin se, kun haastattelija kysyi, miten kirjailija voi kirjoittaa esimerkiksi lohikäärmeistä,  kun ne eivät ole todellisia. Naureskellen Elina Pitkäkangas sanoi, ettei hän sen takia mene kirjoissaan ihmissuden nahkoihin, sillä hän ei osaisi kuvata sitä uskottavasti, mutta hän esimerkiksi voi kuvitella jonkun muun kautta, miltä tuntuu esimerkiksi silittää ihmissuden turkkia.

Elina Rouhiaisen kirjanjulkkareihin en valitettavasti enää jaksanut jäädä, ja koska muutkin bloggaajat tekivät lähtöä, päätin poistua hotellille nukkumaan. Sinä yönä ei tarvinnut unta houkutella!

HEL-YA pähkinäkuoressa

PLUSSAT:
+ Monipuolinen panelistikaarti
+ Mielenkiintoiset paneelien aiheet
+ Tervetullut olo
+ Ahkera sometus ennen ja aikana
+ Kirjamyynti
+ Kiva lahjakassi

MIINUKSET:
+ Hankala sijainti
+ Vähäinen ruokatarjonta
+ Hengästyttävän tiivis paneelitahti
+ Suppea oheistoiminta (esittely- ja myyntipöytiä ja oheiskrääsää saisi olla paljon)

(Kaikki muut ovat Hel-YA-saalista paitsi yksisarviskirjanmerkki, jonka ostin rautatieasemalta)
 Mitä toivon seuraavalta Hel-YA-festiltä:

* Kaksipäiväisen tapahtuman, jotta tauot ovat mahdollisia
* Enemmän kansainvälisiä kirjailijoita
* Paneelin, jossa esim. bloggaajia ja YA-lukijoita
* Enemmän myynti- ja esittelypöytiä
* Paremman ruokatarjonnan
* Helpomman sijainnin
* Isomman tilan

Kirjailijat ja heidän kirjojensa bloggaukset blogissani:

Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja, Muistojenlukija
Elina Pitkäkangas: Kuura, Kajo
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Estelle Maskame: DIMILY-trilogia
Scott Bergström: The Cruelty - Nyt olet yksin
Katri Alatalo: Älä riko pintaa
Sini Helminen: Kaarnan kätkössä 
Cassandra Clare: Varjojen kaupungit -sarja

Muut kirjailijat, joiden kirjoja en ole vielä lukenut:

Mintie Das (Storm Sisters -sarja)
Antti Halme (Metalliveljet-sarja, Mafiakesä)
Johanna Valkama (Metsän ja meren suku -sarja)
Aki Parhamaa & Anders Wacklin (Sensored Reality -sarjan avausosa tulossa 2018)

Kiinnostuin kovasti Johanna Valkaman kirjoista, ja myös Mintie Dasin Storm Sisters -sarjan aion aloittaa joskus. Katri Alatalon uusin, Käärmeiden kaupunki on lukulistallani, kuin myös Erika Vikin jatko-osa Kaksosauringot-sarjaan, Seleesian näkijä.










Kiitokset vielä Hel-YA:n järjestäneille henkilöille kaikin puolin uniikista ja mukavasta tapahtumasta. Vaikka löydänkin aina nurinan aihetta, en kadu sitä, että matkasin tapahtumaan Oulusta saakka! Tapasin mukavia bloggaajia, kuulin mahtavia ja kiinnostavia paneelikeskusteluja ja sain vahvistusta sille, miksi YA-kirjallisuus on se juttu! Ehkä ensi vuonna uudelleen?

maanantai 7. elokuuta 2017

Väki-trilogia: Elina Rouhiainen

Muistojenlukija - Väki 1: Elina Rouhiainen. Tammi 2017.

Kansi: Laura Lyytinen

"Urbaania fantasiaa Itä-Helsingissä

16-vuotias Kiuru on enemmän kotonaan romaanien parissa kuin somessa tai edes koulukavereidensa kanssa. Hänen romaniäitinsä on katkaissut välinsä yhteisöönsä, ja Kiurun ainoa linkki romanitaustaansa on hänen dementiaa sairastava isoäitinsä. 

Kiurulla on salaisuus: hän pystyy napsimaan toisten ihmisten muistoja kuin lintuja haaviin. Kun hän sattumalta törmää samankaltaisia kykyjä omaaviin romaniveljeksiin ja intialaistaustaiseen genderqueeriin, Kiurulle avautuu aivan uusi todellisuus. Pian vallatussa talossa hengailevaan porukkaan liittyy myös Kiurun lapsuudenystävä Samuel, johon Kiuru on ollut jo pitkään ihastunut. Mitä paremmin Kiuru oppii tuntemaan uudet ystävänsä, sitä ristiriitaisemmaksi hänen suhtautumisensa käy. Mutta kun railo syntyy, se syntyykin yllättävään kohtaan. Vähitellen Väen salaisuudet alkavat paljastua, ja pian Kiuru tajuaa joutuvansa pakenemaan henkensä edestä." (#kirja)

Oma arvio:

Juuri ennen kuin matkustin Helsinkiin Suomen ensimmäiseen nuorten aikuisten kirjallisuustapahtumaan, Hel-YA:han, postilaatikkooni tupsahti tämä Elina Rouhiaisen uuden Väki-trilogian aloitusosa. Ehdin siis sopivasti junamatkalla tutustua Muistojenlukijaan, ja luin kotimatkalla sitten tämän melkein loppuun asti. Harmikseni väsymys alkoi painaa Hel-YA:n kirjailijapaneelien jälkeen enkä jaksanut jäädä enää kirjajulkkareihin, jotka olisivat olleet kätevästi samassa paikassa, Ravintola Lämmössä.

Kuva: Heidi Petrov

Elina Rouhiainen on yksi minun lempikirjailijoistani, sillä nautin aikoinaan kovasti lukiessani hänen Susiraja-sarjaansa: hän kirjoittaa mielenkiintoisesti ja tunteikkaasti, ja hänen luomiinsa maailmoihin on helppo uppoutua. Olen odottanut tätä kirjaa siis kuin kuuta nousevaa.

Kaikki Kiurun rakastamat asiat olivat sellaisia, joita yleisesti pidettiin hyödyttöminä. Hän rakasti kirjoja, neulomista, leipomista, mankelointia ja silittämistä. Sanaristikoiden täyttöä ja isoja teekuppeja. (s. 168)

Kirjan päähenkilö Kiuru on sympaattinen, samaistuttava, tavallinen tyttö, joka on aina ihaillut romaneja, heidän ylväyttään, yhteisöllisyyttään ja kauneuttaan. Hänen äitinsä ei kuitenkaan siedä sitä, sillä hän on aikanaan karannut romaniyhteisöstä kantaväestöön kuuluvan miehen matkaan, eikä haluaisi enää pitää yllä mitään siteitä alkuperäänsä. Kiurun erikoinen kyky lukea ihmisten muistoja tulee esille heti kirjan alkumetreillä. Hän havaitsee ihmisten muistot lintuina ja lintuparvina, ja tarvittaessa hän voi poimia muistoja käteensä, lukea ja poistaa niitä. Tällaisen muistojenlukutapauksen kautta Kiuru tulee tutustuneeksi romanipoika Daihin ja hänen kauttaan muihinkin Shangri-Lan siirtolaisiin, joilla on samantyyppisiä kykyjä kuin Kiurulla.
 

Bollywood on queer-henkilö ja aromanttinen, eli hän ei koskaan ihastu keneenkään. Tämä monisäikeinen, intialaistaustainen persoona haluaa itseään kutsuttavan they-proniminillä. Huomasin haastavani myös omat ennakkoluuloni ja tarpeeni lokeroida ihmisiä, sillä jostain syystä ajattelin Bollywoodin alussa olevan biologisesti miespuolinen. Kun hän jossain lauseessa mainitsee, ettei hänellä edes ole varaa ostaa tamponeja, häkellyin. Samoin käy Kiurulle, sillä hän ajattelee Bollywoodin olevan biologian lakien ulottumattomissa. Tämä häkellyksen jälkeen haastan itseni ajattelemaan Bollywoodia ainoastaan henkilönä, persoonana, en sukupuolena. Näin myös Rouhiainen itse sanoi Hel-YA-paneelissa ajatelleensa ja eläneensä tämän hahmon mielessään. Bollywood kärsii myös aistiyliherkkyyksistä ja välillä romahtaa päiväksi sängyn pohjalle. Bollywoodin kyky on vaikuttaa ihmisten aisteihin, eli hän saa vaikka ruusun tuoksumaan sonnalle tai oluen maistumaan mansikkapirtelölle.

Jos kukaan koskaan rakastaa mua noin, en satuta sitä ikinä --- (s.261)

Dain kyky on saada ihmiset nukahtamaan ja myös ujuttautua muiden uniin silloin, kun hän on itse hereillä. Hän voi luoda uniin maisemia omien muistikuviensa perusteella ja käydä keskusteluja unessa olevan henkilön kanssa. Kiuru saa tummasilmäisestä pojasta univieraan silloin tällöin. Dai on hämmentävä persoona: hän mieltyy tytöistä muttei viihdy kauaa saman tytön kanssa. Tästä huolimatta Kiuru huomaa pojan kohtelevan tyttöjä kunnioitavasti. Kiurun omat ennakkoluulot romanipoikien käyttäytymisestä joutuvat koetukselle. Kiuru ja Dai alkavat lähentyä kirjan lopussa, kun he huomaavat voivansa auttaa toinen toistaan: Kiuru auttaa karuista oloista kotoisin olevaa poikaa lukemisessa, Dai taas antaa vastapalvelukseksi hiukan toisenlaisia, fyysisiä kokemuksia Kiurulle. Alussa mukana ei ole romantiikkaa, mutta yhtäkkiä tunteet syvenevät ja tekevät lopullisista päätöksistä vaikeita.

"Minä haluan koskea sinua." Hän vain sanoi mitä ajatteli. Miten helppoa se oli.
"Koske sitten." (s. 318)

Shangri-Lassa asuu myös Dain isoveli Nela, jolla on kyky vaikuttaa ihmisten tunteisiin. Hänen alkoholismiaan sivutaan tarinan ohessa, ja vaikka koen tämän toki tärkeäksi aiheeksi, se tuntui ehkä jo liialta, ikään kuin kirjaan olisi pitänyt saada ujutetuksi vielä yksi sairaus lisää. Nela jäi minulle hiukan etäisemmäksi hahmoksi.

Samuel taas, Kiurun pitkäaikainen ystävä ja myöhemmin myös hetken aikaa hänen poikaystävänsä,  osaa lukea ajatuksia. Kiuru esitteleekin Samuelille Shangri-Lan porukan, josta poika tuntuu kiinnostuvan ihmeen paljon. Samuelin erilainen, rikkaan pojan tausta aiheuttaa kuitenkin kahnausta ja alkaa ilmetä esimerksi Bollywoodin kanssa käydyissä poliittisissa keskusteluissa.  Samuel saa myös ensimmäisenä tietää Väki-nimisestä salaseurasta, joka tuntuu jotenkin liittyvän myös näiden nuorten kykyihin. En tiedä, onko se tarkoituksellista, mutta minä sain heti aluksi Samuelista hyvin luotaantyöntävän vaikutelman, enkä yhtään innostunut hänen ja Kiurun välien lämpenemisestä. Ehkä hän on tarkoituksella juuri arpia täynnä olevan Dain vastakohta, mankeloituihin lakanoihin verrattavissa oleva, urheilullinen ja pikeepaitoihin pukeutuva poika.

Samuel oli upein poika, jonka Kiuru oli koskaan nähnyt missään, lehdet ja elokuvat mukaan lukien. Hän toi Kiurulle mieleen uima-altaat ja palmupuut. Kumpupilvet ja sinisen taivaan. kevätsateen, jonka jälkeen nurmikko alkoi vihdoin kasvaa ja kukat kukkia. Puhtaat, mankeloidut lakanat ja yöllisen viileyden, kun nukkui ikkuna auki. (s. 64)

Kuva: Heidi Petrov. Muistojenlukija-kortti @ Kaisu Sandberg


Muistojenlukijassa  esitellään Itä-Helsingin kolme puolta: Samuelin  elämää varakkaiden vanhempien lapsena hienoissa puitteissa, toisaalta siirtolaisten elämää Shangri-Lassa, Kallahdenniemessä. Kolmas, näiden kahden väliin jäävä ulottuvuus on Kiurun toimeentulorajalla kituutteleva perhe, jonka sairaanhoitajana työskentelevä äiti on perheen ainoa työssä käyvä aikuinen, sillä isä ei ole onnistunut löytämään kuin lyhyitä työpätkiä. Kirja avaa mainiosti sitä, millaista on taistella päivästä toiseen selviytyäkseen, ja missä menee silloin moraalin raja. Kiuru joutuu pyörtämään moraalikäsityksiään liikkuessaan uusien ystäviensä seurassa. Samuelin ajatusten kautta tulee taas esille sellaisen henkilön ennakkoluulot ja suppea maailmankuva, jonka  ei ole koskaan tarvinnut taistella selviytyäkseen päivästä toiseen.

"Rinkiin kuuluu aina viisi. Viisi erilaista väkeä: muisko, ajatto, uneru, tudas, aisto." (s.295)

Väki-organisaation uhka jää  leijumaan taustalle. Kun Kiuru joutuu lopussa tekemään hyvin epämiellyttävän, ystäviinsä ja rakkauteensa liittyvän päätöksen, jää suru leijailemaan suljettuani kirjan kannet. Kirjan epilogi saa minut hyvin uteliaaksi ja samalla pelokkaaksi jatko-osien suhteen.

Kiuru toivoi, että hänelläkin olisi ollut parvi, jonka mukana lentää. Mutta oli myös lintuja, jotka lensivät yksin. Hänen täytyi olla se lintu. (s. 372)

Pidän kovasti siitä, miten Muistojenlukijassa käsitellään nuortenkirjoissa ennestään tuntematonta aluetta, romaneja ja siirtolaisia. Vaikka mukana on moraalisesti arveluttavaa toimintaa, varastamista ja huumeidenkaupittelua, ne ovat perustellusti esillä ja kuuluvat asiaan. Henkilöhahmot ovat persoonia, etenkin Kiurusta pidän kovasti. Äh, haluisin kirjoittaa tästä kirjasta vielä paljon enemmän, mutta minun on pakko rajoittaa arvioni pituutta. Sain tältä kirjalta mitä toivoinkin - uniikin aiheen, tunteita, kaunista kieltä, ajattelemisen aihetta - se riittää.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:

Et kävele yksin: Juuli Niemi (siloittelematon romanssi, etniset vähemmistöt)


tiistai 1. elokuuta 2017

Päivitys Normaali-trilogiaan

Suomen ensimmäinen nuorten aikuisten kirjallisuustapahtuma Hel-YA! lähestyy, jonne myös minä matkaan täältä Pohjois-Pohjanmaan perukoilta näkemään ja kokemaan.



Mitäpäs muuta luenkaan tässä odotellessa kuin YA-kirjallisuutta! Olen lisännyt arvioni Holly Bournen Normaali-trilogian toisesta osasta Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja voit käydä lukemassa sen täältä.



maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 5 ~ Eläinten vallankumous: George Orwell

Eläinten vallankumous: George Orwell. Suomentanut Panu Pekkanen. WSOY 2005 (1. painos 1969)

Englanninkielinen alkuteos (1945): Animal Farm

 "George Orwell (1903-1950), englantilainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko, asetti taiteelle ja kirjallisuudelle johdonmukaisesti sosiaalisen mittapuun. Eläinten vallankumouksen perustana on Orwellin henkilökohtainen, ideologinen pettymys. Sen hän kirjassaan heijastaa eläimiin, välittää kepeässä ilkamoivassa sadun hengessä vakavuudessaan karmaisevia ajatuksia ja näkemyksiä siitä, mihin vallan väärinkäyttö maailmassa johtaa. Vallankumous, joka toteutetaan eräällä englantilaisella maatilalla, alkaa ihanteellisen tasa-arvoisuuden merkeissä. Mutta muita älykkäämpinä siat osoittautuvat myös muita tasa-arvoisemmiksi. Ne ottavat vallan käsiinsä ja samastuvat ennen pitkää täydellisesti entiseen sortajaan ja veriviholliseen, ihmiseen."

Oma arvio:

Jälleen on tullut selätettyä yksi klassikkoteos lisää, nimittäin on aika taas Kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksen. Tätä järjestyksessään viidettä haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas, kiitos hänelle! Seuraavan, kuudennen klassikkohaasteen vedänkin sitten minä, ja infoan asiasta lisää tässä piakkoin.

 Ennen kuin pureudun George Orwellin Eläinten vallankumoukseen, muistuttelen vielä edellisistä lukemistani klassikoista:

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 4 (Yöpöydän kirjat)Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

 Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 3 ( 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä): Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 2 (Tuijata.Kulttuuripohdintoja): Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 1 (Reader, why did i marry him): Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

*************************

 Eikö siis ole päivänselvää, toverit, että kaikki elämässämme oleva paha on peräisin Ihmisen tyranniasta? Kunhan vain pääsemme eroon Ihmisestä, meidän työmme tuotto jää omaksemme.(s. 14)

Eläinten vallankumous on nokkela satiiri ihmisten toiminnan älyttömyydestä verhottuna tarinaan vallankumouksellista eläintilan asukeista. Kirjassa ei ole mitään turhia alustuksia, vaan juoni alkaa kehittyä heti eläinten kokouksesta suoraan vallankumoukseen. Tilanomistaja Jones saa potkut tilaltaan ja eläimet alkavat kehittää toimintasuunnitelmiaan pärjätäkseen omalla tilallaan. Aluksi heillä on hyvin tasa-arvoiset ja demokraattiset suunnitelmat, ja eläinten seitsemässä käskyssä tulee hyvin esille se, miten he eivät halua toimia kuten vihaamansa ihmiset:

SEITSEMÄN KÄSKYÄ

1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen.
2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.
3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.
4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa. 
5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.
6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.
7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia. (s. 28)

Aika pian alkaa selvitä, että siat ovat ehkä hiukan muita älykkäämpiä, ja Eläintilan johtajaksi nousee Napoleon- ja Lumipallo-nimiset siat, jotka saavat Vinku-nimisestä siasta tiedottajansa. Alkuun kaikki menee hyvin mallikkaasti, kaikki saavat ruokaa ja jokainen kantaa kortensa kekoon. Jotkut eläimet oppivat lukutaitoa, mutta eivät läheskään kaikki. Pian kuitenkin jotkut eläimet alkavat laiskotella töistä, eräs hevonen karkaa ihmisen omistukseen ja siat omivat itselleen parempia annoksia, vedoten vaativaan suunnittelutyöhönsä. He hallitsevat myös muita eläimiä pelolla, uhaten että vanhat huonot ajat palaavat, jos kaikki eivät tee kuten siat sanovat.

Yötä päivää me valvomme teidän hyvinvointianne. Vain teidän tähtenne me juomme maidon ja syömme omenat. Teidättekö mitä tapahtuisi, jos me siat emme pystyisi suoriutumaan velvollisuuksistamme? Jones tulisi takaisin! (s. 38)


Lumipallon ja Napoleonin välillä alkaa tulla erimielisyyksiä. Lumipallo haluaisi, että tilalle rakennettaisiin sähkönlähteeksi tuulimylly, mutta Napoleon tyrmää hänen haaveensa typerinä. Yhtäkkiä Lumipallo saa niskaansa propagandaa ja hänet karkotetaan tilalta. Yllättäin Napoleon ilmoittaakin tilan eläimille tuulimyllyhankkeesta, johon hän väittää laatineensa itse piirustukset. Näin  alkaa kova uurastus.

Kuva: Pixabay

Tuulimyllyurakasta tuleekin eläintilan suurin ja kinkkisin koetinkivi. Ensimmäinen tuulimylly romahti heikon rakenteensa vuoksi, mutta Napoleon kätyreineen julisti tuhon Lumipallon tihutyöksi. Rakennettiin uusi tuulimylly, jonka lähitilojen miehet räjäyttivät hyökkäyksessään. Kolmas tuulimylly valmistuu kirjan loppuun mennessä, ja se uuvuttaa vanhan työhevosen, Jyskyn henkihieveriin. Siat muuttavat vaivihkaa ihmisten asumukseen, alkavat nukkua sängyissä ja lopulta kävellä kahdella jalalla. 

Ajan myötä siat rikkovat jokaista seitsemää sääntöä, ja muiden eläinten ihmetellessä tätä, heidän sanotaan muistavan väärin. Ladon seinään maalatut  säännöt muuttavat kummasti muotoaan. Ihan lopussa siellä ei enää lue kuin yksi lause:

KAIKKI ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISIA, MUTTA JOTKIN ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET. (s.120)

Uskonnollista saarnaajaa symboloi korppi nimeltä Mooses, joka kertoo eläimille erityisestä Sokeritoppavuoresta, erityisestä onnen maasta, jonne eläimet kuoltuaan pääsevät.  Kovissa olosuhteissa olevat eläimet uskoivat Mooseksen puheet paremmin kuin yltäkylläisyydessä elävät siat.

Sokeritoppavuorella oli sunnuntai seitsemänä päivänä viikossa, apila rehotti parhaimmillaan kaiken vuotta, ja palasokeria ja pellavasiemenkakkuja kasvoi pitkin pensasaitoja. (s. 22)

Vaikka Eläintilan tarkoitus oli osoittaa, että eläimet eivät riistä keneltäkään ja uurastavat oman ruokansa eteen, he sortuvat lopulta samoihin virheisiin kuin ihmiskunta: koulutetuimmista tulee johtajia, jotka saavat enemmän etuuksia, muuttavat sääntöjä omaksi edukseen, käyttäytyvät häikäilemättömästi omia uskottujaan kohtaan ja levittävät propagandaa. Vähemmän koulutetut (lukutaidottomat) eläimet uskovat kaiken mitä ylemmät sanovat, koska heillä ei ole taitoja ottaa asiasta itse selvää. Heidän epäilyksensä kumotaan pelottelulla, manipuloinnilla ja uhkailulla. Loppujen lopuksi eläintilan Siat muistuttavat ihmisiä niin käytökseltään kuin ulkonäöltäänkin, ja kehä on sulkeutunut. Mikään ei ole muuttunut eläinten vallankumouksessa.

Kuva: Pixabay

Eläinten vallankumous on mainio teos, joka samalla huvittaa että pistää miettimään. Välillä huomasin hieman tylsistystymisen merkkejä itsessäni, mutta annettakoon se anteeksi. Haluiaisin seuraavana lukea Orwellin scifiklassikon  1984, ehkäpä seuraavana klassikkohaastekirjanani.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muissa blogeissa:


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Lisäksi lisään tämän Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopulla.